Another Sun (Blind Channel fanfic)

11. Kävelylenkille

Tommi

"Tommi? Oot sä siellä?"

Nikon ääni kantautuu korviini kuin jostain kaukaa ja mumisen jotain epämääräistä vastaukseksi. Haluaisin vastata kunnolla ja kertoa mikä on vialla, mutta en saa sanaakaan suustani.

"Tommi, mikä on?"

Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Ehkä ylireagoin, ehkä en, mutta jos Kaisa oikeasti tietää vanhempieni osoitteen...

"Helvetti soikoon, mitä siellä tapahtuu?"

Niko kuulostaa jo todella huolestuneelta, mutta en vieläkään saa änkytettyä vastaukseksi muuta kuin:

"Mä... Mä voin... Kuvan..."

"Mitä? Puhu niin että siitä ymmärtääki jotain!"

Otan tärisevin käsin valokuvan vaaleanpunaisesta paperinpalasta ja lähetän sen Nikolle. Hetken päästä kuulen puhelimen toisesta päästä tämän viestiäänen ja hetken päästä sen jälkeen kauhistuneen henkäyksen.

"Onko toi sen Kaisan kirjottama?"

"Kenen muunkaan?" saan sanottua.

"Ei sitä koskaan tiiä", Niko puuskahtaa. "Sun pitää hakee lähestymiskieltoa ja tehä rikosilmotus. Äläkä kähmi sitä lappua kauheesti, jos siitä pitää ottaa jotain sormenjälkiä."

"Mua pelottaa", sanon.

"Hei, nyt peli piip. Sulla tai sun vanhemmilla ei oo mitään hätää, Kaisa on poliiseilla ja kunhan vaan kerrot niille kaiken, niin se toivon mukaan myös jää niille."

"Niko, sä et nyt tajua. Mä oon jo vittuillu sille. Mä saatana soitin poliisit sen perään. Se saattaa saada jonkun isommanki rangaistuksen mun takia. Jos tää ei oo kostamisen arvonen asia, niin mikä sitte on?"

Hiljaisuus.

"Ja mikä ois parempi tapa kostaa mulle, kun satuttaa mulle tärkeitä ihmisiä?" kuiskaan.

"Voisitko sä nukkua vähän?" Niko kysyy.

"No en todellakaan. Mä soitan mun vanhemmille ja..."

"Haloo, et sä voi niille nyt soittaa! Kaisa ei ois päässy Ouluun asti tässä ajassa, vaikka se ois ollu vapaalla jalalla, eikä se oo ollu. Sun vanhemmat nukkuu, niin ku kaikki normaalit ihmiset tähän aikaan yöstä. Et sä voi nyt herättää ja huolestuttaa niitä!"

"No, joka tapauksessa, en mä nukkua aio. En sais unta, vaikka yrittäisin."

"Niin, etkä varsinkaan sillon jos et yritä. Mutta tee mitä tykkäät, tuskin mäkään enää unta saan."

"Turpa kiinni, sä et kyllä menetä yöunias tän takia!"

"No sitte et säkään. Tää on nyt ihan naurettavaa. Yritä ees nukkua."

"Okei, yritän, ja sä yrität kans. Öitä nyt."

"Öitä", Niko sanoo ja katkaisee puhelun.

Heittäydyn sängylleni ja selaan vielä hetken Instagramia. Lopulta sammutan puhelimen, käännyn vatsalleni ja laitan käteni sekä puhelimen tyynyn alle. Hetken päästä nukahdan, mutta nukun vain kevyttä koiranunta ja herään varmaan viidesti.

Puoli kuudelta nousen lopulta unenpöpperössä ja väsyneenä sängystä ja menen keittiöön. Lataan ja käynnistän kahvinkeittimen ja otan jääkaapista voin ja kurkun. Voitelen itselleni ruisleivän ja leikkaan sen päälle kurkkua.

Syödessäni mietin vanhempiani. En voisi soittaa heille vieläkään, sillä kuten Nikokin jo sanoi, normaalit ihmiset nukkuvat tähän aikaan. Ulkona on edelleen pimeää ja elämä tuntuu juuri nyt hyvin ankealta, mutta minua ei ahdista enää läheskään yhtä paljoa kuin eilen. Ehkä Kaisa saa vaikka parin kuukauden vankeustuomion? Kai se on toiveajattelua, mutta aina voi haaveilla. Tuskin vanhemmat missään välittömässä vaarassa ovat... Tuntuisi aika absurdilta, että Kaisa olisi niin sairas mieleltään.

Saatuani syötyä laitan jääkaappikamat takaisin paikoilleen ja kulautan lopun kahvin kurkkuuni. Kofeiini on taas tehnyt tehtävänsä ja väsymys on enää vain muisto, joten päätän lähteä ulos.

Oven takana minua odottaa kuitenkin sirpalemeri. En tiedä miksi toivoin, että joku olisi käynyt ne yön aikana siivoamassa. Miksi olisi? Päätän jättää ne siihen vielä tämän pienen kävelylenkin ajaksi ja tulla sitten siivoamaan.

Mutta sitten Kaisan ovi aukeaa.