Paahtoleipä oli ylipaahtunut. Oli järkyttävää, ettei äiti vielä kuudentoista vuoden jälkeenkään ollut tajunnut, että minun leipieni täytyi olla tasan ja tarkalleen juuri tietyn määrän aikaa paahtimessa.
Hän kuitenkin liikahteli keittiössä sen verran hajamielisesti, etten alkanut valittaa aamupalastani. Pärjäsin hyvin, söin leipäni loppuun ja sanoin sitten äidille:
"Kiitos, mut sun ei oikeesti tartteis tehä mun aamupaloja."
"Mä teen ne mielelläni, kulta", hän sanoi samalla kaivaen laukkuaan.
Hän ei mitä todennäköisimmin keskittynyt siihen, mitä minä sanoin tai mitä hän itse sanoi.
"Sun ei tarvii. Sä saat nukkua kymmenen minuuttia pidempään joka aamu, mä pärjään."
"Okei", äiti vastasi, vaikka hän tuskin oli edes kuunnellut minua.
Hän noukki laukkunsa, tuli pussaamaan minua otsalle ja kiirehti kohti eteistä. Kun hän oli saanut kengät jalkaansa ja takin päälleen, hän avasi oven ja sitten huikkasi:
"Vea, sun kaveri tuli!"
Vein lautasen tiskipöydälle ja nappasin reppuni. Äiti oli jo mennyt ja Amir oli päässyt ulko-oven kynnykselle asti, kun tulin eteiseen. Hän hymyili tervehdykseksi.
"Moi", minä sanoin.
Yleensä Vili tuli hakemaan minua kouluun, mutta nyt Amir seisoi sovitusti kotiovellani. Vilillä oli näytelmätreenit. Sen seuraavan näytelmän ensi-ilta olisi kahden viikon kuluttua ystävänpäivänä, ja heidän täytyi ottaa kaikki mahdolliset ajat harjoitteluun. Sen takia Vili oli koululla yli tuntia ennen koulun alkua aikaisin maanantai-aamuna.
Vedin toppatakin päälleni. Amirilla oli iso vihreä takki ja harmaa kaulahuivi, ja hän veti pipoa paremmin tummien hiustensa päälle.
"Mennään", sanoin saatuani nilkkurieni nauhat sidottua.
Lähdimme, ja lukitsin oven. Ulkona oli edelleen muutama aste pakkasta, ja lumi narisi jalkojemme alla kävellessämme pihan läpi.
"Ois paras sitte olla hyvä näytelmä, ne on harjotellu niin paljon", minä sanoin.
Amir hymähti.
"Jep. Mä en malta oottaa että nään sen."
"En mäkään", myönsin.
Minä rakastin nähdä Viliä näyttämöllä. Hän oli mukana siinä jokaikisellä solullaan, hän otti roolinsa kuin kyse olisi ollut elämästä ja kuolemasta ja esiintyi sellaisella intohimolla, jota harvalta löytyi.
Me ehkä kävimme aika pienen kaupungin aika pientä koulua, mutta se koulu oli harvinaisen yhtenäinen. Näytelmäkerho näytteli pääasiassa näytelmiä, joita koulun intohimoisimmat näytelmäkäsikirjoittajanalut olivat kirjoittaneet. Kyllä, nuoret näyttelijät näyttelivät ikäistensä kirjoittamia näytelmiä! Ne olivat vielä lähes aina käsittämättömän hyviä.
Se oli koulussamme mielestäni kaikkein parasta. Niin oli monen muunkin mielestä, sillä nämä uniikit näytelmät keräsivät aina kaikki näytökset täyteen katselijoita. Meidän koulumme näytelmät eivät olleet kiusallisia, eivät ärsyttäviä, eivät mitään mitä ihmiset yleensä koulunäytelmissä vihasivat.
Ulkona oli vielä hämärää, ja keltaisen valon tielle heittävät katulamput näyttivät lähes elokuvallisilta. Tai sitten minä vain katselin kaikkea kuin elokuvia. Tykkäsin silti Vilin näytelmistä enemmän.
Amir oli nykyään hyvä ystäväni. Mitä muuta olisi voinut olettaa? Hän oli parhaan ystäväni poikaystävä, joten me vähän pakollisestikin päädyimme aina toistemme seuraan. Se ei haitannut minua, koska Amir oli aivan mahtava tyyppi.
YOU ARE READING
keijupölyyn peittyneitä yöperhosia
Romanceʜᴀ̈ɴ ᴘᴜᴅɪsᴛᴇʟɪ ᴘᴀ̈ᴀ̈ᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ. "sᴀ̈ ᴇᴛ ᴛᴀɪᴅᴀ ᴛɪᴇᴛᴀ̈ᴀ̈ ᴛᴀ̈sᴛᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ, ᴇᴛʜᴀ̈ɴ? ᴠᴀ̈ɪᴛɪᴛ ᴊᴏsᴋᴜs ʜᴀʟᴜᴀᴠᴀs ᴛᴜᴛᴋɪᴀ ʏᴏ̈ᴘᴇʀʜᴏsɪᴀ." "sᴇ ᴏʟɪ ᴇᴋᴀ ᴊᴜᴛᴛᴜ, ᴊᴏᴋᴀ ᴛᴜʟɪ ᴍɪᴇʟᴇᴇɴ! ᴇɪᴋᴀ̈ ᴋᴇɪᴊᴜᴘᴏ̈ʟʏ ʏʟᴇᴇɴsᴀ̈ ʟɪɪᴛʏ ɴɪɪʜɪɴ." "ᴇʟɪ sᴀ̈ ᴇᴛ sᴇʟᴋᴇᴇsᴛɪ ᴛɪᴇᴅᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ." Vatsan...
