keijupölyyn peittyneitä yöperhosia

epilogi - väre

Tiesin, etten voisi jäädä, mutta luulin, että voisin huijata.

Kellon kääntämisen ei pitänyt olla mahdotonta. Kuulin aina lapsena tarinoita niistä, jotka olivat saaneet sillä tavoin vuosia lisäaikaa. En vain tiennyt, miten se tehtiin. Luulin osaavani, mutten osannutkaan.

Sen tajuaminen löi minua liian myöhään. Minulla oli jäljellä alle kuukausi, kun minä rikoin kelloni Vean huoneessa palasiksi, mutta se jatkoi silti kulkuaan. Väänsin viisarit, särjin lasin ja moukaroin pohjaa. Se ei lopettanut tikittämästä. Kätkin palaset paitani sisään, kun Vea tuli takaisin.

Yritin huijata vielä useita kertoja uudestaankin. Yritin polttaa kellon, yritin hakata sen vasaralla, annoin Vuokon astua sen päälle, yritin jopa jostain syystä pitää sitä vedessä, vaikka totta kai se oli vedenpitävä. Ilmeisesti se oli kaiken muunkin pitävä. Se ei lakannut kulkemasta.

Kaikki meni pahemmaksi. Pian minun unentarpeeni katosi kokonaan. Niinä valvottuina öinä Vean kanssa minä viimeistään opettelin ulkoa hänen kasvonsa. Opin tietämään, missä asennoissa hän nukkui ja mihin aikoihin yöstä hän mutisi jotakin unissaan.

Minuun alkoi sattua. Hengittäminen kävi mahdottomaksi pitkien sisällä vietettyjen aikojen jälkeen. Viiltävä kipu vinkui sisimmässäni, jos en saanut keuhkoilleni ulkoilmaa. Siksi öinä Vean luona kipitin parin tunnin välein pihalle hengähtämään. Ja muutenkin. En halunnut tukehtua.

Vean ei olisi pitänyt nähdä hiusteni vihertyvän. Ei myöskään Eemilin. Minä inhosin sitä. Se teki minulle todelliseksi sen, ettei ollut mitään keinoa paeta kohtaloani. Minä metsityin.

Huoneeni seinät alkoivat kasvaa sammalta nurkista ja petivaatteeni alkoivat vihertää. Viimeisenä vuorokautena en voinut olla enää missään tuomatta metsää mukanani. Siksi kaupungin roskiksessa makaa nyt Vean tyynyliina, jolla kasvaa sammalta.

Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että minun aikani loppui.

Vaikka minä vihasin sitä kaikkea, vihaan tätä kaikkea, en voinut muuta. Minä kirjoitin kirjeet ja kutsuin Vean meidän paikkaamme metsään viimeisen kerran. Hänen itkevien kasvojensa näkeminen mursi koko minun sieluni. Kun juoksin, villieläin sisälläni vapautui. Ihminen minussa tuskastui.

Kaipuuni repii minua riekaleiksi. Se tuskin koskaan hellittää. Ihan sama, missä minä olen, minuun sattuu. Metsän kaipuu sai minut kärsimään kivusta. Nyt Vean kaipuu saa minut kärsimään kivusta.

"Oikeasti, Anastasia, sä olet ihan kuin käpy ilman kuusta! Etkö sä ole innoissasi palaamassa kotiin?"

Tänä vuonna Veasta tuli minun kotini. Minä en ole palaamassa kotiin enää koskaan.

Vilkaisen Albiniin. Ei, minä en ole innoissani palaamassa niin sanottuun kotiin, en ilman Veaa. Veljeni on ihan yhtä kusipää kuin aina ennenkin, vaikka hän ei edes tunne sanaa kusipää.

"Joo, olen", minä mutisen.

"Nimenomaan! Voisit olla edes vähän enemmän iloinen kun näät muakin pitkästä aikaa! Mun on ainakin kiva nähdä sua. Sä olet niin erilainen."

"Millä tavalla mä olen erilainen?"

"Ainakin sä olet kasvanut."

Hän tönäisee minua olkapäähän ja minä tuhahdan. Kun hän tuli minua vastaan, hänellä oli minulle reppu täynnä eväitä tälle kävelylle. Tungin sinne myös Pari tarinaa metsästä, jonka kävin hakemassa keskellä yötä Eerikin luota samalla reissulla, jona kävin jättämässä Vean kirjeen.

Niin, en kerralla juossut tänne asti. Vain niin kauas, ettei Vea voinut lähteä perääni ja löytää minua. Oli ihan kamalaa piilotella sammalmättäässä itkemässä tunteja ja sitten palata meidän paikkaamme asettamaan se lappunen alas.