keijupölyyn peittyneitä yöperhosia

13 - ehkä nuoruuden pitää tuntua tältä

Meidän tunnekaaostamme käytettiin hyväksi ehdottamalla meille typeriä asioita, kuten lähtemistä päättäribileisiin lauantai-iltana. Olin tänään palannut kotiin peruskoulun viimeisestä kevätjuhlasta koko keho täristen mustassa mekossani ja alkanut taas itkemään tyhjiä kyyneleitä.

Äiti kysyi, mitä minulle kuului. No siis, mä olen ihastunut tyttöön, joka mitä ilmeisimmin haluaa olla vain mun ystävä, mutten silti pääse siitä yli. Mun peruskoulu loppui, ja mua ahdistaa, koska en halua kasvaa yhtään vanhemmaksi, koska en koskaan halua olla aikuinen, koska aikuisena on mitä todennäköisimmin ihan paskaa, kun pitää tehdä aikuisjuttuja, niinkuin vaikka elättää itsensä ja maksaa veroja ja olla hyvä kansalainen. En halua, että asiat muuttuu, koska vanha ja tuttu on turvallista, ja uusi on aina ihan kamalaa. Ja mulla on ihan vitunmoinen nälkä.

Vastasin:

"Ihan hyvää."

Koska en jaksanut mitään, koska en tajunnut mitään, minä todellakin menin illalla niihin bileisiin. En lainkaan ollut bilettäjä, eikä kukaan minun ystävistänikään ollut, mutta menimme silti sinne kaikki. Paikan päällä todella olivat kaikki teinit koko hemmetin kaupungista.

"Mä jään ulos", Amir sanoi päästessämme ison talon pihalle.

"Et sä voi jäädä yksin", Vili sanoi.

"Eiku se on ihan okei, menkää vaan, mä-"

"Me hengaillaan ulkona. Ei sinne sisään oo mitään hinkua, siellä on kuitenki ihan sairaan kuuma", Vili keskeytti.

Amir hyväksyi nyökäten. Minä kysyin katseellani Anastasialta hänen mielipidettään. Hänen hiuksensa olivat kahdella pitkällä ranskalaisella letillä, ja hänellä oli päällään vaalea lyhyt mekko. Minun teki pahaa katsella häntä, koska minä en olisi saanut. Hän näytti niin hyvältä, että minä kuolin sisältä.

"Jos mä kuitenki käyn sisällä? Hämis, öh, siis yks mun frendi, sano olevansa täällä muiden kanssa. Haluisin ettii ne", Anastasia sanoi.

"Mä tuun sun kans", minä päätin hetkessä,

"me tullaan ihan kohta takasin. Olkaa jossain tässä."

Anastasia meni jo, ja minä kiirehdin hänen peräänsä. Talon eteiseen mahtui juuri ja juuri. Huolestuin siitä, miten nuoriakin ihmisiä täällä oli. Olin itsekin liian nuori olemaan täällä, mutta hemmetti, täällä oli seiskaluokkalaisiakin, tai siis tulevia kahdeksasluokkalaisia, vittu, olin jäätävän huono sisäistämään muutoksia.

Kenellekään aikuisille ei tietenkään kerrottu sisällä tarjoiltavista alkoholijuomista tai oikeastaan yhtään mistään muustakaan, kuten paljon nuolemista sisältävistä pullonpyörityksistä. Minulle tuli ihan mummo-olo, kun minun alkoi tehdä mieli päteä kaikille näille lapsille, ettei heidän kuuluisi olla täällä vaan kotona syömässä ystävien kanssa jäätelöä.

Minä lähes vihasin ihmisten tunkeilemista talon joka ikisessä huoneessa yrittäessäni pysyä Anastasian perässä. Hän puikkelehti väleistä ketterästi, kun minä taas törmäsin ihmisiin kuin jyrä. Musiikki oli kovalla ja koristeet olivat rumia.

Tunnistin sieltä täältä kasvoja meidän koulustamme, vaikka eivät heistä useimmat enää edes olleet meidän koulussamme. Minneköhän hekin kaikki olivat siirtymässä? Eteenpäin elämässä? Oliko heillä selkeä tarkoitus itselleen, kaikki koulut ja ura valittu jo syntymässä? Kun huomasin sen yhden vitun Lukan, lopetin ihmisten katselemisen. Toivottavasti ainakaan hän ei tulisi kanssani samaan kouluun loman jälkeen.

Anastasia saavutti tyhjän seinäkaistaleen ja avasi puhelimensa.

"Mä kysyn siltä, missä se on", hän sanoi.