keijupölyyn peittyneitä yöperhosia

26 - haamujenpuhallus

Haamut olivat toki olentoja, jotka voisi puhaltaa pois kuin kynttilän liekin.

Silti, kun Anastasian kanssa minun oli tarkoitus olla valmis siihen, kaikki alkoi tuntua oudolta, vielä oudommalta kuin ennen. Se käsi, jota pitelin, tuli hikiseksi ja alkoi täristä.

Syysnäytelmän jälkeinen viikonloppu tuntui oudolta ilman syytä. Anastasia vietti kanssani kaikki mahdolliset tunnit, ja me koskimme toisiamme ehkä enemmän kuin oli sallittua.

Perjantai-iltana hän tuli luokseni heti koulun jälkeen ja sanoi jäävänsä yöksi. Me luimme yhdessä kirjaa nojatuolissa, johon juuri ja juuri mahduimme molemmat sikinsokin päällekkäin. Äiti oli tehnyt omenapiirakkaa, ja Anastasia tuli siitä tosi iloiseksi. Minä muistin omenalohkotoiveajat.

Kun sää kylmeni, niin kylmeni myös jokin meissä. Minä en tiennyt, mikä siinä viikonlopussa oli vikana, mutta Anastasia ei enää ollut oma itsensä. Hän oli täysin vasten tapojaan itkuinen ja henkisesti etäinen, vaikka fyysisesti hän oli koko ajan lähellä.

Lauantaiyönä yhden jälkeen hän itki minun paljaalle iholleni. Hän purskahti kyyneliin vatsallani, painoi päänsä sitä vasten ja itki. Minä vedin hänet kiinni itseeni ja jälleen lohdutin, silitin, kerroin kaiken olevan hyvin.

En ollut saanut vastausta kysymykseeni siitä, mikä hänellä oli. En enää edes uskonut koskaan saavani sitä, mutta ehkä tämä menisi ohi. Ehkä pian hän olisi itkenyt pois sen pahan, joka häntä kohteli kaltoin.

Meillä oli kaikki hyvin. Hän oli edelleen siinä, minä olin edelleen tässä, me olimme edelleen olemassa. Muistutin itseäni siitä, että kyllä sydän tietää. Niin äiti oli sanonut. Sydämeni edelleen tiesi.

Lauantaina kävimme metsäkävelyllä ja tapasimme Eemilin ja muut kirjastolla sattumalta. Vihdoin ymmärsin täysin, miksi Jullella oli pipo päässä. Mietin, olikohan Hapsun juttu Lotan kanssa millä mallilla ja että mitenköhän Eemilin ratsastusuralla meni. Kysyin Hämikseltä kemianläksyistä, joista en ollut ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään.

Kun lähdimme, jatkoimme kahdestaan puhumista Hämiksen tulevista halloween-bileistä maanantaina.

"Mulla on meille asut", minä sanoin.

"Ai on?" hän kysyi nostaen huulilleen kevyen hymyn.

"On."

"Onneks siellä ei oo tarjolla alkoholia."

"Mä en muutenkaa jois sitä, opin yhestä kerrasta ettei kannata."

"Kyllä mä tiedän."

Anastasian hymystäkin puuttui jotain. En saanut kiinni siitä, että mikä helvetti oli vialla.

Illalla me makoilimme minun sängyssäni. Emme edes olleet vielä ääneen sanotuin sanoin päättäneet, jäisikö hän yöksi. Me makoilimme vain, hän katseli jonnekin jalkoihimme päin ja minä silitin hänen hiuksiaan. Olimme molemmat vähän olematta. Mutta meissä oli jäljellä järjetön rakkaus.

"Kai sä tiedät, miten paljon mä rakastan sua?" hän kysyi.

"Kai sä tiedät saman?" minä kysyin.

"Tiedän."

"Mäkin."

Otin haituvan hänen hiuksiaan sormiini ja pyöritin sitä etusormeni ympärille. Se näytti oudolta. Siristin silmiäni. Valot olivat päällä, joten kyse ei voinut olla valotuksesta johtuvasta varjosta tai jotakin. Mutta mitä vittua?

"Sun hiukset, ne... vihertää."

Hän hätkähti, käänsi kasvonsa kohti minua ja repäisi hiuksensa minun otteestani.