Joku koputti minun ikkunaani. Säikähdin kuoleman partaalle, luulin joutuvani sarjamurhaajan tappamaksi ja valmistauduin huutamaan mä oon liian nuori kuolemaan!
Kun pelko sydämessäni väpättäen makasin sängyssäni paikoillani esittäen kuollutta silmät kuitenkin apposen auki, koputus kuului uudelleen. Ehkä unen ja heräämisen välivaihe oli saanut sen äsken kuulostamaan murhaajan koputukselta, mutta nyt se oli hento ja lempeä. Nousin ja varoen kävelin ikkunalle. Pyöritin kaihtimia hiljalleen edelleen hieman jännittyneenä auki.
Anastasia seisoi ikkunan takana. Hän loi minulle surullisen hymyn. En ollut nähnyt häntä viikkoon. Tämän oli pakko olla unta, jokin alitajuntani sekopäinen luciduni, ja voisin vain päättää hävittäväni Anastasian ikkunan takaa sanomalla ääneen toivon, että hän menee pois.
Hän näytti ihan joltain aaveelta seistessään siinä valkoinen mekko päällään ja valkoiset hiukset auki kuin kaapuna hänen kalpeille kasvoilleen kesäyön hämärän seassa. Ehkä tämä oli vain unta, josta sain itse päättää. En päättänyt kuitenkaan. Hän nyökäytti päätään ulko-oven suuntaan.
Minulla ei ollut housuja jalassa, joten vaihdoin äkkiä vaatteeni. Harjasin pikavauhtia hiukseni, ihan kuin sillä olisi ollut jotain merkitystäkin, oli hyvä ihme yö, ja sitten minä menin avaamaan hänelle oven.
"Tuu", hän sanoi.
Yhden sanan vain? Tämän oli oltava unta. Sellaista painajaista, joka alkoi juuri näin hiipivän houkuttelevasti ja sitten tulisin syödyksi elävältä.
Hyppäsin kenkiini ja ihan vain elämäni tylsyyden vuoksi päätin seurata Anastasiaa. Suljin ulko-oven mahdollisimman hiljaa. Anastasia kiirehti jo edelläni, ja minä kipitin hänen perässään. Vaikka kuinka skannasin ympäristöämme, en löytänyt piilokameraa tai hänen rikoskumppaneitaan.
minä:
lähin yökävelylle Vilin kanssa,, älkää pelästykö jos en oo mun sängyssä
Lähetin sen viestin äidille. Puhelimeni kello näytti 1.32. Naputin Vilille toisen viestin.
minä:
oon sun kanssa yökävelyllä jos mun vanhemmat kysyy
oon oikeesti Anastasian kanssa
soitan sulle aamulla
Sitten minä laitoin puhelimeni taskuun vain voidakseni jättää sen sinne niin pitkäksi aikaa kuin piti. Juoksin Anastasian kiinni. En pelännyt häntä enää. Tämä ei nimittäin voinut olla unta, koska puhelimeni toimi eikä kello hyppinyt minuutista ja tunnista toiseen kuin aropupu.
"Mihin me ollaan menossa?" minä kysyin.
En olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi vain pysynyt hiljaa ja jatkanut kävelemistään kuin jossain mysteeritarinassa. Olinkohan minä se, joka tulisi kuolemaan?
"Oota nyt vaan", hän sanoi.
Hän edelleen käveli vähän liian nopeasti. Jouduin ottamaan hölkkäaskeleita pysyäkseni hänen perässään.
"Tää vähän pelottaa mua, Anastasia", naurahdin keventääkseni tunnelmaa,
"me vähän niinku riideltiin illalla eikä me olla nähty tyyliin kymmeneen päivään, ja yhtäkkiä sä tuut keskellä yötä mun ikkunalle. Ja miks sä kävelet niin nopeesti?"
Minähän tässä se outo lopulta kuitenkin olin, kosk olin lähtenyt hänen mukaansa. Ehkä yöllä aivoni toimivat jotenkin eri tavalla. Silmäni utuverhot ja pääni unenpöpperöt olivat kadonneet viileään yöilmaan, mutten silti ollut hereillä sillä tavoin kuin päivällä oltiin.
"Usko nyt vaan mua", hän sitten sanoi,
"mennään jonneki missä ihmiset ei nää meitä."
Kurtistin kulmiani, mutta hän ei nähnyt sitä. Ylitimme tien, ja toisella puolella Anastasia hyppäsi ojan yli. Hän käännähti puoleeni kuin kadotukseen houkutteleva kaunis olento. Niinkuin seireeni, muttei vain tehnyt sitä äänellään.
ESTÁS LEYENDO
keijupölyyn peittyneitä yöperhosia
Romanceʜᴀ̈ɴ ᴘᴜᴅɪsᴛᴇʟɪ ᴘᴀ̈ᴀ̈ᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ. "sᴀ̈ ᴇᴛ ᴛᴀɪᴅᴀ ᴛɪᴇᴛᴀ̈ᴀ̈ ᴛᴀ̈sᴛᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ, ᴇᴛʜᴀ̈ɴ? ᴠᴀ̈ɪᴛɪᴛ ᴊᴏsᴋᴜs ʜᴀʟᴜᴀᴠᴀs ᴛᴜᴛᴋɪᴀ ʏᴏ̈ᴘᴇʀʜᴏsɪᴀ." "sᴇ ᴏʟɪ ᴇᴋᴀ ᴊᴜᴛᴛᴜ, ᴊᴏᴋᴀ ᴛᴜʟɪ ᴍɪᴇʟᴇᴇɴ! ᴇɪᴋᴀ̈ ᴋᴇɪᴊᴜᴘᴏ̈ʟʏ ʏʟᴇᴇɴsᴀ̈ ʟɪɪᴛʏ ɴɪɪʜɪɴ." "ᴇʟɪ sᴀ̈ ᴇᴛ sᴇʟᴋᴇᴇsᴛɪ ᴛɪᴇᴅᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ." Vatsan...
