"Ana oli mahtava!" Vili hehkutti seuraavana aamuna äidinkielentunnin alussa istahtaessaan minun viereeni pulpetti ja tuoli kolahtaen.
"Sä keksit sille jo lempinimen?"
"Joo, tottakai. Anastasia on vähän pitkä, tiiätkö?"
Hän suoristi pöytänsä ja alkoi kaivaa kirjojaan sateenkaarikangaskassistaan.
"Se on bi! Sulla tasan on mahikset, koska ensinnäkin, sä oot ihana, ja toisekseen, se kattoo sua jo nyt ihan hemmetin rakastuneesti", hän selitti.
"Hei, hetkonen, mitä?" hämmennyin.
"Kyllähän sen näkee! Se on melkeen tyhmää jos ei nää. Oliko meillä läksyä?"
"Ei ollu", minä vastasin,
"pitäskö mun kertoo sille?"
"Älä ees kysy toista kertaa. Kyllä."
Sitten opettajamme krohautti kurkkuaan ja aloitti tunnin.
°
Torstaina oli omenapiirakkapäivä, ja koska äiti oli pyytänyt, minä pyysin Anastasian meille syömään omenapiirakkaa. Ramppasin keittiössä eestaas odottaessani häntä, mutta äiti istutti minut alas tuoliin ja käski minun purkautua ihastusrullaltani.
Hän kuunteli minua, kun kerroin tiistai-illasta Anastasian, Vilin ja Amirin kanssa ja Vilin huomaamista katseista ja siitä, että Anastasia oli biseksuaali. Kerroin katseista ja sanoista ja hymyistä ja ihan kaikesta. Äiti hymyili ja vastaili lyhyesti. Kun olin valmis, ovikello soi. Minä ryntäsin eteiseen ja halasin keijukaistyttöä.
Kaikki perhoset vatsassani olivat jälleen elossa. Olin jossain syvällä sisimmässäni tiennyt, että niiden oli mahdollista herätä uudelleen henkiin kuolemansa jälkeen kuin feeniksin tuhkasta. Niin oli tapahtunut!
"Äiti on tehny omenapiirakkaa. Haluutsä syödä?" kysyin.
Anastasian hymy syttyi.
"Oh my god, joo! Mä rakastan omenapiirakkaa!"
Hänen intonsa sai minut sulamaan sisältä ja hymähtämään silkasta ilosta. Hän oli ihminen, jonka läsnäolo herätti minut eloon. Pelkästään hänen katselemisensa levitti rakkautta verenkiertooni, se kulki sydämeni läpi ja kaikkialle kehooni ja sitten minä olin niin hirvittävän ihastunut häneen, etten melkein kestänyt enää.
Omenapiirakka tuoksui huoneessa. Se sai kaiken tuntumaan oikealta. Minulle tuli olo, että ehkä omenapiirakka teki minusta ja Anastasiasta oikeat toisillemme. Minun pitäisi vain kertoa hänelle ensin.
Piirakka oli hyvää. Äiti kyseli Anastasialta juttuja, kun söimme. Hän kertoi, missä koulussa hän oli ja mihin kouluun hän oli menossa paljon itsevarmemmin kuin minulle oli joskus aikaisemmin kertonut. Hän puhui harrastuksistaan käydä kävelyillä ja lukea kirjoja, ja hän puhui perheestään.
Hän kertoi asuvansa isoisänsä luona. Sen sanoessaan jokin hänen hymyssään värähti. Tiesin hänestä kaikenlaisia pikkuasioista, kuten miten hän taivutteli sormiaan keskittyessään, mutten aikaisemmin ollut edes tiennyt, missä hän asui. Minulle tuli tyhmä olo. Miksi me olimme skipanneet sen kokonaan? Ehkä se oli Anastasialle arka paikka.
Minä haluaisin käydä siellä. Haluaisin käydä hänen kotonaan, tavata hänen isoisänsä ja tietää jotain isoa hänen elämästään. Halusin nähdä hänen huoneensa, sen, petasiko hän sänkynsä, pitikö hän pöytänsä sotkuisena, säilyttikö hän vaatteitaan tuolillaan vai kaapissa.
"Mä haluaisin käydä teillä", minä siis sanoin, kun pääsimme ruokapöydästä minun huoneeseeni.
Anastasia hymähti.
ESTÁS LEYENDO
keijupölyyn peittyneitä yöperhosia
Romanceʜᴀ̈ɴ ᴘᴜᴅɪsᴛᴇʟɪ ᴘᴀ̈ᴀ̈ᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ. "sᴀ̈ ᴇᴛ ᴛᴀɪᴅᴀ ᴛɪᴇᴛᴀ̈ᴀ̈ ᴛᴀ̈sᴛᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ, ᴇᴛʜᴀ̈ɴ? ᴠᴀ̈ɪᴛɪᴛ ᴊᴏsᴋᴜs ʜᴀʟᴜᴀᴠᴀs ᴛᴜᴛᴋɪᴀ ʏᴏ̈ᴘᴇʀʜᴏsɪᴀ." "sᴇ ᴏʟɪ ᴇᴋᴀ ᴊᴜᴛᴛᴜ, ᴊᴏᴋᴀ ᴛᴜʟɪ ᴍɪᴇʟᴇᴇɴ! ᴇɪᴋᴀ̈ ᴋᴇɪᴊᴜᴘᴏ̈ʟʏ ʏʟᴇᴇɴsᴀ̈ ʟɪɪᴛʏ ɴɪɪʜɪɴ." "ᴇʟɪ sᴀ̈ ᴇᴛ sᴇʟᴋᴇᴇsᴛɪ ᴛɪᴇᴅᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ." Vatsan...
