keijupölyyn peittyneitä yöperhosia

8 - itseni etsimisen ensimmäinen oivallus

Olin lapsenomaisesti ihastunut. Siis oikeasti, minä olin jälleen kuin se kuudesluokkalainen minä, joka oli jäänyt ihastumisen tunteeseen koukkuun. Joka oli alkanut odottaa kouluun menemistä. Joka oli kävellyt hänen talonsa ohi vain voidakseen nähdä hänet ikkunasta. Joka oli ylenpalttisesti hymyillyt ja iloinnut ja kikattanut uudesta viestistä häneltä.

Anastasia ei käynyt kanssani samaa koulua, enkä minä tiennyt, missä hän asui. Mutta uusien viestien kohdalla juttu oli aikalailla samoin, minä hymyilin joka ikistä kirjainta lukiessani ja luin ihanimmat viestit useasti uudestaan.

Mitkä ihanimmat viestit? Hän oli niin ihana, että kaikki hänen viestinsä olivat ihania. Tai sitten se vain olin minä, jonka päässä hän oli maailman hymyilyttävin asia. Jos hän laittoi pelkästään ':D', minun sydämeni hyppi onnesta.

Anastasia ei lähtenyt mielestäni. Minun oli pitänyt etsiä itseni, mutta olin vahingossa löytänyt hänet. Nyt minulla ei taas ollut mitään käsitystä itsestäni.

Teinkö sen tarkoituksella? Olin ollut jonkinlainen ihminen ollessani Lotan kanssa, olin ollut ilman ketään hukassa, ja nyt Anastasiaan ihastuneena takerruin asioihin hänen ympärillään. Olisiko minun pitänyt vain ihan rauhassa etsiä sitä, että KUKA HEMMETTI MINÄ OLIN?

Mutta sitten Anastasia kysyi minulta, halusinko minä nähdä, ja minä halusin. Tottakai minä halusin.

Halusin näyttää kivalta, halusin laittaa kivat vaatteet. Laitoin kivat vaatteet, mustan paidan ja päälle harmaan flanellipaidan ja mustat farkut, koruja ja hiukset auki ja Martensit jalkaan, näytin kivalta.

Minun piti hymyillä ja pyöriä peilin edessä kuin ulkonäölläni olisi oikeasti ollut jotain väliäkin. Minun piti kuunnella kuulokkeistani rakkauslaulusoittolistaani kuin romanttinen rakkaus olisi ollut ainoa määränpääni elämässä.

Isä teki keittiössä ruokaa, kun ohitin sen matkallani eteiseen. Nappasin minitomaatin salaatin seasta ja ilmoitin tulevani parin tunnin päästä takaisin.

"Mitä mitä, sä meinasit skipata lounaan?" hän tarttui minua olkapäästä.

"No voi kyllä, saatte syödä keskenänne", minä sanoin virnuillen.

"Sä näytät onnelliselta. Saat mennä", hän päästi.

Hymyilin hänelle.

"Kiitos."

Halasin Anastasiaa tervehdykseksi kirjastossa. Hänen kosketuksensa sai minut pökkeröön ja keskityin seuraavat minuutit vain jalkojeni lattiassa pitämiseen. Olisi pitänyt melkein palkata joku vahtimaan minua kuin heliumilmapalloa lentämästä taivaisiin.

"Ootko sä ok?" Anastasia kysyi, kun olimme istuneet alas.

Edelleen vain hymyilin koko ajan, vaikka yritin hävittää ilmettä kasvoiltani. Hänen hymynsä oli hämmentynyt, mutta olemassa.

"Joo, ehdottomasti."

"Sä vaikutat oudolta."

"Mulla on vaan jotenki tosi hyvä päivä, niinku tiiäkkö tosi hyvä."

Hän pudisteli huvittuneena päätään. Minä sulin hänen hennolle hymylleen.

°

Koska minä en vain saanut Anastasiaa ajatuksistani, minun oli vihdoin kerrottava Vilillekin. Tekisin sen tänään, kun menisimme hänen luokseen suoraan koulusta.

Olin pitänyt juttua salassa Vililtä aivan liian kauan. Miksi? Ei mitään hajua. Hän oli paras ystäväni, melkein ainoani, ja olin aina kertonut hänelle kaiken kaikesta. Nyt minun oli kerrottava hänelle Anastasiasta.