"Mä en voi sietää sitä, että sä erosit toissapäivänä, etkä sä oo päästäny mua hengaamaan teille sen jälkeen!" Vili valitteli.
Hymähdin. Hänen kehonsa kietoutui minun kehooni, me makasimme minun sängylläni peiton alla. Suljin silmäni ja annoin Vilin turvallisen läsnäolon täyttää minun edelleen vähän turvaton kehoni. Hän rutisti minua. Ainakaan hän ei ollut menossa mihinkään.
Minä saatoin nukahtaa hetkeksi. Kun heräsin, hän katseli minua ja silitteli käsivarttani sormellaan.
"Voi ei, nukuinks mä?" havahduin ja nousin kyynärpäideni varaan nähdäkseni kellon.
"Tunnin", Vili vastasi.
Katsoin häneen lähes säikähtäneenä.
"Oisit herättäny!"
"Sä oot söpö ku sä nukut. Ja mä siivosin sun kirjahyllyn."
"Kusipää", minä mumisin ja kaaduin takaisin selälleni,
"mä rakastan sua. Kiitos kans."
Vili nousi istumaan ja hymyili minulle. Hänellä oli maailman valloittavin hymy, ja minä olin siitä asiasta satavarma.
"Mäki rakastan sua, Veanen. Mitä sulle kuuluu?"
"Mä en tiedä. Mitä eron jälkeen pitäis kuulua? Musta ei tunnu niin paskalta ku varmaan pitäis", vastasin.
"Ei susta tarvii tuntua paskalta. Jos teiän suhteen piti päättyä, ja usko mua, kyllä piti, sulla saa olla hyvä olo."
"Niin kai."
Mutta minusta ei tuntunut hyvältä. Minusta tuntui siltä, että jotain puuttui. Minulle tuli kiire etsiä heti jotain muuta. Etsiä jotain, mitä olin epävirallisesti etsinyt siitä asti, kun olin lopettanut Lotan rakastamisen. Se kiire tuskin oli hyvä asia.
Jotenkin oudosti jokin minussa kuitenkin sanoi, että olin löytänyt sen jo, ettei minun tarvitsisi edes etsiä mitään. Ehkä kaikki nämä turvattomuuden tunteet olisivat kohta taas poissa. Mutta kuka tai mikä tai mitä tai MISSÄ se oli?
Kohta Vili nousi, ryntäsi ikkunalle ja avasi sälekaihtimet hämärään iltaan. Kadun keltaiset lamput toivat kaiken valon siihen pimeyteen. Hän ehdotti iltakävelylle lähtemistä.
"Okei, mennään", minä myönnyin, ja olin hetkessä ylhäällä sängystä.
Tervehdimme isääni ohittaessamme olohuoneen. Hän oli siellä katsomassa jotakin luontodokumenttia todennäköisesti siksi, ettei hänellä ollut tänä väsyneenä torstai-iltana parempaakaan tekemistä. Me menimme eteiseen, pukeuduimme ja lähdimme. Meillä oli samanlaiset mustat pipot.
Lumesta sai tehtyä lumipalloja. Kun yksi suuri lumikasa sattui reitillemme, Vili kävi ottamasta siitä lunta ja pyöritteli sitä käsissään. Hän heitti minua lumipallolla.
"Tyyppi!" minä huudahdin loukkaantuneena.
Hän vain nauroi. Nappasin käteeni lunta, pyöritin sen palloksi ennätysvauhdilla ja heitin sen häntä rintakehään.
"The war is on", hän sanoi.
Me heittelimme toisiamme lumipalloilla. Kuin pienet lapset koulumatkallaan me kävimme lumisotaa asuinalueen kujilla. Lunta meni meidät hiuksiimme, posket punehtuivat ja lapasten sulattamisessa tulisi menemään ikuisuus. Kiljahtelimme ja nauroimme, kunnes lopulta yhden talon ulko-ovi aukesi.
Me seisahdimme. Ovella seisoi aamutakkinen aikuinen vakava ilme kasvoillaan. Katsoimme toisiamme hiljaisuudessa, pysähtyneessä hauskuudessa ylipitkän hetken ajan, kunnes minä sanoin:
ESTÁS LEYENDO
keijupölyyn peittyneitä yöperhosia
Romanceʜᴀ̈ɴ ᴘᴜᴅɪsᴛᴇʟɪ ᴘᴀ̈ᴀ̈ᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ. "sᴀ̈ ᴇᴛ ᴛᴀɪᴅᴀ ᴛɪᴇᴛᴀ̈ᴀ̈ ᴛᴀ̈sᴛᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ, ᴇᴛʜᴀ̈ɴ? ᴠᴀ̈ɪᴛɪᴛ ᴊᴏsᴋᴜs ʜᴀʟᴜᴀᴠᴀs ᴛᴜᴛᴋɪᴀ ʏᴏ̈ᴘᴇʀʜᴏsɪᴀ." "sᴇ ᴏʟɪ ᴇᴋᴀ ᴊᴜᴛᴛᴜ, ᴊᴏᴋᴀ ᴛᴜʟɪ ᴍɪᴇʟᴇᴇɴ! ᴇɪᴋᴀ̈ ᴋᴇɪᴊᴜᴘᴏ̈ʟʏ ʏʟᴇᴇɴsᴀ̈ ʟɪɪᴛʏ ɴɪɪʜɪɴ." "ᴇʟɪ sᴀ̈ ᴇᴛ sᴇʟᴋᴇᴇsᴛɪ ᴛɪᴇᴅᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ." Vatsan...
