"Etkö sä nukkunut koko yönä?" minä kysyin.
"Tottakai mä nukuin", hän naurahti.
"Sä silitit mua tosi pitkään."
"Joo."
"Samanaikaisesti nukkumisen kanssa ei voi suorittaa opittuja refleksejä."
Hän suuteli minua.
°
Anastasia halusi kaiken ajan minun kanssani. Kun kysyin, miksi ihmeessä hän näki minua nykyään joka ikinen päivä ja pysyi hirvittävän pitkälle yöhön tai koko yön, hän vain sanoi olevansa liian rakastunut päästämään minusta irti. Minäkin olin niin rakastunut, etten edes jaksanut kyseenalaistaa. Miksi minun olisi pitänyt?
Sen viikon lauantaina minä hengailin hänen luonaan. Me söimme hernekeittoa Eerikin ja Annelin kanssa ja kävimme ulkoiluttamassa Vuokkoa. Minä en edelleenkään uskaltanut koskea siihen, mutta Anastasia uskalsi. Hän todella oli hyvä eläinten kanssa kuin jokin Disney-prinsessa.
"Vieläkö sä pelkäät sitä?" hän kysyi.
"Enemmän ku Kalevia", minä vastasin.
"Wow", hän kääntyi vierellään kävelevän Vuokon puoleen,
"sä oot pelottavampi ku kummitussirkka! Tai ehkä sä oot vaan liian valoisa yöperhoselle. Se voi paremmin samaistua sellaseen jännityseläimeen."
Vuokko nosti päätään ja näytti uteliaalta. Aloin kikattaa.
"Mitä? Eiks yöperhoset just lennä valoa päin?"
Hän pussasi minua nopeasti poskelle.
"No joo, mutta sä oot pimeä. Ihan hyvällä vaan. Ollaan valo ja pimeys, ja vastakohdat viehättää."
Kun olimme palanneet Anastasian luo, hän katsahti läpi huonettaan.
"Mulla on täällä niin paljon tavaraa!" hän huoahti ja alkoi kerätä asioita käsiinsä.
"Joo, mut ne luo kodikkuutta."
"Mut jos joku muu tarvis niitä enemmän ku mä? Mulla on täällä vaan turhaa roinaa, kodikasta tai ei, joillain ei ole yhtään mitään, ja mulla on kaikkea joka vois mennä muille sellasenaan tai materiaalina!"
Niin, me olimme niin helvetin riippuvaisia tavarasta. Kaikesta hienosta, erilaisesta, uniikista.
"Tiiätkö, niinpä", minä tajusin.
Ja kun minä sitten seuraavana päivänä koputin Anastasian talon oveen, hän avatessaan sanoi:
"Mä varasin kirppispöydän, vein vaatteita hyväntekeväisyyteen ja kierrätin kaiken minkä voi kierrättää."
"Vau", minä hämmennyin ja astuin eteiseen.
Pussasin häntä poskelle ja riisuin sitten kenkäni.
"Oikeestaan Anneli varas sen kirppispöydän, mutta se oli mun idea", hän tarrasi minua kädestä.
Kuljimme keittiön viertä hänen huoneeseensa. Näin vilaukselta olohuoneen sohvalla nukkuvan Eerikin.
Hänen huoneensa oli tyhjempi. Hän oli kerännyt tavaroita laatikoihin, jotka etsimisen jälkeen bongasin huoneen ulkopuolelta.
"Mä tein sen! Nyt joku muu saa iloa niistä tavaroista, jotka mulla pyöri täällä ilman mitään syytä", hän iloitsi ja laski käsivartensa molemmille puolille kaulaani.
"Mä oon ylpee susta", minä sanoin,
"mut mitä me nyt tehdään? Lähetään viemään tavaroita sille kirpparille, vai?"
ESTÁS LEYENDO
keijupölyyn peittyneitä yöperhosia
Romanceʜᴀ̈ɴ ᴘᴜᴅɪsᴛᴇʟɪ ᴘᴀ̈ᴀ̈ᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ. "sᴀ̈ ᴇᴛ ᴛᴀɪᴅᴀ ᴛɪᴇᴛᴀ̈ᴀ̈ ᴛᴀ̈sᴛᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ, ᴇᴛʜᴀ̈ɴ? ᴠᴀ̈ɪᴛɪᴛ ᴊᴏsᴋᴜs ʜᴀʟᴜᴀᴠᴀs ᴛᴜᴛᴋɪᴀ ʏᴏ̈ᴘᴇʀʜᴏsɪᴀ." "sᴇ ᴏʟɪ ᴇᴋᴀ ᴊᴜᴛᴛᴜ, ᴊᴏᴋᴀ ᴛᴜʟɪ ᴍɪᴇʟᴇᴇɴ! ᴇɪᴋᴀ̈ ᴋᴇɪᴊᴜᴘᴏ̈ʟʏ ʏʟᴇᴇɴsᴀ̈ ʟɪɪᴛʏ ɴɪɪʜɪɴ." "ᴇʟɪ sᴀ̈ ᴇᴛ sᴇʟᴋᴇᴇsᴛɪ ᴛɪᴇᴅᴀ̈ ᴍɪᴛᴀ̈ᴀ̈ɴ." Vatsan...
