ongelmanuoret

27. hautausmaa

Mä istun keittiön pöydän ääressä, kun Nooa hinkkaa mun naamasta verta jollain paperilla. Elmeri tonkii pakkasesta jäitä samalla, kun Janne kirjoittaa aggressiivisesti tekstaria. Musta tuntuu hiton säälittävältä, kun ne joutuu hoitamaan mua. Kaikki vaan sen takii, että mä menin tappelemaan mua vanhemman pojan kanssa.

Ne varmaan vihaa mua, tai vähintään on pettyneitä. Ei sillä, kyllä mäkin oon itteeni pettynyt.

Ja siihen on kaks eri syytä.

Mä en ees pysty ajattelemaan koko juttua. Mä en halua aatella sitä, että mun tyttöystävä on rakastunu johonki toiseen, joka kuristi mua Takalahden pimeellä kadulla. Mun ois pitäny arvata, että Ellen ei pystyis rakastamaan mua, niinku se rakastaa Jasperia. Se oli sen ensirakkaus, tietenki se rakastaa sitä.

Mut mä oon rakastunu Elleniin. Mitä helvettiä mun pitäis tehä? Miten mä kestän sitä, että se rakastaa jotain toista just, kun mä luulin, et me voidaan olla yhessä?

Nooa heittää verisen paperin roskiin ja Elmeri ojentaa mulle hernepussin, minkä se on käärinyt johonkin keittiöpyyhkeeseen ja mä nostan sen mun nenälle irvistäen kivusta.

-Voi sua, se huokasee ja katsoo mua hetken kulmat kurtussa. -Sä et voi vaan tollee mennä lyömää ihmisii.

-Anna olla, Nooa taputtaa sen olkapäätä. Elmeri tuhahtaa nojaten keittiön saarekkeeseen ristien sen kädet sen rinnalle. Mä siirrän mun katseen Nooaan, joka näyttää siltä, että se haluais vaan lähtee kokonaan pois. Mua kaduttaa, mutta samalla mä haluaisin vaan mennä etsimään Jasperin käsiini ja lyödä sitä uudestaan.

Mä vihaan sitä, mutta mulla ei ole energiaa alkaa enää riehumaan.

-Sori, mä sanon ja ne kaikki katsoo mua. -Mä en tiiä miten mä suutuin noin paljon.

Oikeesti mä oon aika varma, että mä oon vaan menettänyt kyvyn hillitä mun vihaa. Mä oon koko ajan surullinen ja vihanen ja ihan vitun masentunut. Nyt vieläkin enemmän, kun se ainoo ihminen, joka osas kuunnella sai mut tuntee niitä samoja tunteita monta kertaa enemmän.

Mä en edes jaksa yrittää olla kiva muille kavereille. Ne on mun parhaita kavereita, enkä mä halua enää häiritä niitä mun hirveellä elämällä.

Ne vaihtaa toistensa kanssa katseita ja lopulta Janne alkaa hymyillä. -Rakas älä pyydä anteeks.

Sitten kuuluu ulko-oven avaus ja se paiskotaan kiinni. Sitten blondi tyttö ilmestyy keittiöön vähän huolestunut ilme sen kasvoilla. Se vilkaisee ekana Jannea, joka virnistää ja sitten se kääntää katseensa muhun.

-Voi vittujen kevät sä näytät hirveeltä, Verna puuskahtaa ja nostaa pöydälle kauppakassin.

-Kiitti.

-Ebba meni Ellenin luo, se sanoo ja mun olkapäät jännittyy. Verna huomaa sen ja hymähtää. -Anteeks, sä et varmaa haluu puhuu siit, mä pudistan mun päätä ja lasken hernepussin alas. Kukaan ei sano hetkeen mitään ja Verna katsoo ympärilleen hämmentyneenä. -Hei mitä tää nyt on? Ihanku joku ois kuollu. Mun mielestä meijän kaikkien pitäs nyt vaan unohtaa kaikki tän päivän tapahtumat ja istuu alas-

Mä nousen ylös niin nopeesti, et se tuoli narisee lattiaa vasten ja ne kaikki hätkähtää. -Mä lähen, Sitten mä kävelen ulos keittiöstä, kun ne yrittää pyytää mua takasin, mutta mä tungen kengät jalkoihin jaksamatta sitoa nauhoja ja poistun talosta hengähtäen syvään. Mä kuulen sisältä askelia ja mä lähden harppomaan pois pihasta, vaikka mua sattuukin ihan helvetisti jokanen liike, mitä mä otan.

Nyt mä oon taas kiittämätön eikä mua haittaa. Ei ne ois kuitenkaan jaksanut mua kauaa.

Kun mä oon tarpeeks kaukana, mä alan kävellä hitaammin. Mä mietin, että mitä mä teen. Mulla ei oo perhettä tai kotia. Mulla ei oo rahaa tai bussikorttia. Mulla ei oo mitään, millä mä pääsisin pois tai minne mä voisin mennä. Mulla ei oo mitään.

Kun mä oon kävellyt hetken, mä tajuan, että mä oon hautausmaan lähellä ja mä pysähdyn. Mä en oo pystynyt käydä äidin haudalla, tai ees Jennan. Mut nyt musta tuntuu, että mulla ei oo enään mitään, mikä vois satuttaa mua enempää kaiken tän jalkeen. Kaikki on jo päin helvettiä. Siks mä käännyn sille pienelle polulle, joka johtaa hautausmaalle, jossa mä en ole käynyt.

Mulle tulee heti paha olo, kun mä nään hautakiviä ja kukkia ja tallottua lunta. Mä nään myös hautakiviä, joiden päältä ei ole putsattu lumia tai laskettu kukkia tai kynttilöitä. Mä nään jonkun pienen tytön kauempana jonkun miehen kanssa ja mun sydän alkaa hakkaamaan kovempaa, kun mä mietin, että kenet ne on menettäneet. Miks mä tulin tänne?

Mä en edes tiedä, missä niiden hautakivet on, miltä ne näyttää, onko ne lähekkäin. Onko ne samassa haudassa?

Mä kävelen hautojen välissä tuijottaen sukunimiä etsien mun omaa sukunimeä. Enkä mä meinaa löytää mitään, kunnes vasta ihan hautausmaan päädyssä yhen puun edessä, mä nään kaksi kiveä. Ne on vierekkäin, mutta vaan toisen niistä juurella on kukkakimppuja, eikä sen päälle ole satanut melkein ollenkaan lunta. Se toinen on lumen peitossa ja mun suuta kuivaa ja päähän sattuu ajatella, miten hirveä mun isä on.

Mä seisahdun äidin haudan eteen ja vaan katson, kun sen nimen yli vierii pieniä lumesta sulaneita pisaroita ja mun tekee yhtäkkiä mieli itkeä. Se kuoli mun takia, enkä mä ole tullut sen haudalle.

Mä haluaisin sanoa jotain, mutta mä tunnen itteni ihan tyhmäksi, joten mä käännyn sen toisen haudan puoleen. En mä ees tiedä, että onko se Jennan, mutta mä silti pyyhin sen päältä lumet pois paljastaen sen nimen. Mun kädet on ihan jäässä, kun mä vihdoin uskallan lukea mun oman syntymäpäivän ja sen kuolinpäivän siitä kivestä. Mä istun siihen märkään maahan ja peitän mun kasvot mun kylmiin käsiin.

-Miks sä jätit mut tänne ihan yksin? mä sanon silti kyyneleiden valuessa mun käsiin, yrittäen sivuuttaa sen kirvelyn, minkä ne suolaset kyyneleet saa aikaan mun naamassa oleviin haavoihin. Mä en kuule enää mitään muuta, kun vaan mun säälittävät nyyhkäykset ja mä haluaisin vaan lyödä itteäni sen takia. Mä itken taas. Mä itken ihan liikaa ja musta tuntuu vitun pahalta.

Mä katson taas sitä kiveä yrittäen olla hiljaa, mutta kun musta ei tunnu siltä, että mä pystyisin siihen, mä käännän katseeni äidin kiveen ja purskahdan itkuun, joka kuulostaa ihan liian kovalta. Mä painan käden mun suun eteen ja musta tuntuu että tukehdun. Samaan aikaan alkaa sataa, mun hiukset kastuu ja mua sattuu päähän ja mä haluan pois.

Mä haluan Jennan luo, miten vitussa mä pystyn elää näin?

****

Mulla on kylmä. Se on eka asia mitä mä tunnen, kun mä avaan mun silmät seuraavan kerran. Mä oon nukahtanut sitä puuta vasten ja mun vaatteet on ihan litimärät. Mä en pysty liikkua tai avata mun suuta ja mä vähän pelästyn.

Mä nään mun edessä ne kaks hautakiveä, mutta mä en muista, miten lukea niiden nimiä. Mä en melkein saa pidettyä mun silmiäkään enää auki. Mä vaan tunnen mun sydämen tykytyksen, ja sekin tuntuu hidastetulta. Kaikki tuntuu hidastetulta.

Mua väsyttää ihan helvetisti, mutta mä jonkun takia haluan pitää mun silmät auki. Mähän nukuin jo.

Mä katson taivaalle, josta ei enää sada vettä. Se näyttää nätiltä. Mulle tulee rauhallinen olo, mutta mä en pysty hymyillä. Mä en kuule mitään vaikka mä yritän kuunnella, jos vaikka mä kuulisin tuulen huminan, jonka mä tunnen pienenä hipaisuna mun poskella. Mä en kuule mitään.

On ihan hiljasta, joten mä suljen mun silmät. Se tuntuu hyvältä.