Tajusin, että eilen siitä oli kuusitoista kuukautta, kun viimeksi puhuimme. Eikä kuusitoista kuukautta ehkä ole se kaikista tärkein numero, mutta se oli ensimmäinen numero jonka tajusin. Eikä se aika, jonka vietimme yksiksemme oikeastaan tuntunut kuudeltatoista kuukaudelta, mutta ehkä juuri se pistikin silmään. Se eptäydellisyys, joka meistä tuli kuusitoista kuukautta sitten.
Ja ehkäpä kaikista kauheinta oli, ettei sitä rikkoutumista silloin tajunnut. Oli vain kuusitoista kuukautta sitten, mutta ei sitten oikeastaan muuta. Eikä sitä osannut odottaa, niin että vasta nyt yli vuoden päästä sitä tajusi, että ei koskaan oikeastaan lopetettu yhtään mitään, paitsi ehkä laittamasta viestiä. Se suuri ja dramaattinen ero oli meiltä jäänyt kokonaan pois, joten sitä saattoi vain pohtia, milloin oli viimeinen kerta jolloin ajattelin sinua ystävänä tai jonakuna jota voisi kutsua perheenjäseneksi, jos vähän liioittelisi.
Tajusin, että en muista milloin viimeksi näin sinusta unta tai milloin viimeksi pyöräilin talosi ohi kaipaamatta, enkä muista milloin tarkalleen kaikki muuttui, koska sellaisia hetkiä ei kai ollut. Ei ollut yhtä tiettyä loppua enkä tiedä, pelottaako minua enemmän juuri se saavuttamamme äärettömyys vai se, että mekään emme olleet ikuisia.
YOU ARE READING
EI RAKASTUTA NÄIN
PoetryEli tyhmiä jääkalikkatekstejä meistä, rehellisyysminuutteja ja pähkinänkuoria, raakileita rakkausrunoja ja sydänsuruihin loppuvia Meksikonmatkoja. Niitä aikoja, kun sinä olit vielä kuvioissa, mutta ei oikeastaan muuta. "Kai sitä voisi joskus myöntää...
