EI RAKASTUTA NÄIN

Mä muistan vielä huterasti sen päivän, jona sun veljesi tuli mun luokalle. Meitä oli vaan seitsemän oppilasta, mutta se asui lähimpänä, ja se oli hauska. Joten, joo. Kavereiksihan sitä ruvettiin. Mä muistan, kun me puhuttiin Super Marion pelaamisesta, vaikka ei mulla mitään pelikonsolia ollut. Ja mä muistan, kun se ensimmäistä kertaa tuli meille ja toi sut mukanaan, ja me tehtiin yhdessä helmikoruja, mutta se oli hemmetin kiusallista, koska mulle ja sun veljelle olit vaan joku pikkusisarus, eikä sun veljesi osannut tehdä helmikoruja.

Silti lopulta, sellaisten mutkien kautta joiden suuntia en enää muista, sä olitkin se kaveri ja sun veljesi oli vaan joku ärsyttävä isoveli, vaikka oikeasti mä olin sitä vanhempi. Ja yhtäkkiä sä asuit ihan lähellä ja tunsit samat tyypit kuin mä ja me nähtiin joka päivä.

Ja niin me kai rakastuttiin: ihan lapsina vielä, ja kavereina. Hupsuina ja puoliksi läpällä, mutta sen verran tärkeessä vaiheessa, että tiedettiin toivoa, että ehdittäisiin käydä samaa koulua vielä joskus. Mutta ehkä ne tärkeimmät rakastumisen vaiheet on myös herkimpiä ja helpoimpia särkeä, koska mä tulin kyllä samaan kouluun kuin sä, mutta ei me sitä yhdessä käyty.

Ja joo. Sen jälkeen kävi aika äkkiä selväksi, ettei me selvittäisi nuoruudesta. Me ei koskaan juteltu niistä tärkeimmistä asioista eikä niistä normaaleimmista jutuista, en ole varmaan ikinä kysynyt sulta, että miten sun päivä meni tai että onko sulla kaikki ihan okei. 

Lopulta me rakastuttiin erilleen; rakastuttiin uusiin ihmisiin ja siihen ajatukseen, joka meillä menneisyyden toisistamme oli, rakastuttiin niihin "minuihin" jotka olivat syntyneet "sinujen" vaikutusten alaisina. Rakastuttiin ylitsepääsemisen pieniin tunteisiin ja siihen euforiaan joka seuraa, kun tajuaa ettei sun nimen kuuleminen enää tapa meidän rakkautta yhtään.

Rakastuttiin just näin, ja ehkä tän kerran, niin sen kuuluikin mennä.