Koti voisi olla missä vain, mutta minä haikailen takaisin niihin aikoihin, kun sinä olit vielä kuvioissa. Minäkin voisin olla missä haluaisin, mutta olen jäänyt paikalleni pelkäämään, että jos lähden nyt, en koskaan saa lopetettua tätä ikävää, ikävää ikävää. Voisin olla missä vain, mutta pelkään menettäväni muistoni sinusta, kun en enää kävele niitä hiekkateitä joita kävelimme, istu niissä lähipuiston keinuissa joissa istuimme, hypi niiltä laitureilta jokeen joilta me hypimme. Ja kun menetän muistoni, menetän ne laulut joita yhä kuuntelen vain koska ne muistuttavat minua niistä ajoista ja menetän ne ikuiset päivät, joista kerron kun kerron parhaista päivistäni.
Soittaisitko minulle yhä vain kuullaksesi ääneni? Tuskin, et koskaan tehnyt niin. Olimme liian nuoria ymmärtääksemme, mitä kaikkea kimmeltävää ja kirkasta meillä oli. Olemme edelleen. Jos koskaan olisimme kasvaneet, olisimme ymmärtäneet.
Mutta toisaalta, minähän se tässä olen, joka on jämähtänyt paikalleen. Joka yhä haikailee sellaisten perään, jotka kuuluvat ylitsepääsemättömään nuoruuteen ja niihin aikoihin, kun osa asioista oli vielä toisin. Minä tässä olen se, joka välttelee sanomasta suoraan sitä faktaa, että kaduttaa, kaduttaakaduttaakaduttaa niin vitusti, että joskus haluaa repiä korvat irti päästä. Minä tässä olen se, joka ei ymmärrä, jota pelottaa, pelottaapelottaapelottaa niin vitusti, että ei kuitenkaan koskaan tehnyt asoille mitään. Joka haikailee ja kirjoittelee riekaleraakileita, mutta ei koskaan kertonut, miten vitusti rakasti, rakastirakastirakasti, niitä aikoja, kun sinä olit vielä kuviossa.
YOU ARE READING
EI RAKASTUTA NÄIN
PoetryEli tyhmiä jääkalikkatekstejä meistä, rehellisyysminuutteja ja pähkinänkuoria, raakileita rakkausrunoja ja sydänsuruihin loppuvia Meksikonmatkoja. Niitä aikoja, kun sinä olit vielä kuvioissa, mutta ei oikeastaan muuta. "Kai sitä voisi joskus myöntää...
