Maalis-huhtikuussa luokalleni tuli uusi tyttö, jota opin nopeasti vihaamaan, koska on selvää, että kaverini priorisoivat, mutta minä en ole prioriteetti. Pohdin, että miksi olen näin nuori ja silti näin sekaisin; miksei kukaan pidä minusta kaikista eniten; miksi minä olen se, jolta odotetaan täydellisyyttä, kun aina joku on kuitenkin täydellisempi?
Okei. Ehkä keskiarvoni oli ysi piste ysi ja luokan paras, mutta silti on sanomattakin selvää, etten ole kenellekään muuten paras. En ole paras kaveri tai kenenkään mieleisin sukulainen, hitto, en edes ansioitunein sisarus. Olen koko elämäni opetellut olemaan muille mieleinen ja kilpaillut parhaista paikoista, mutta kerta toisensa jälkeen hävinnyt sellaisille, joista pidetään ehdoitta omina itseinään.
Ja sitten vanhemmat ja opettajat sanovat, että ei haittaisi vaikka se keskiarvosi vähän tippuisi. Mutta eivät he ymmärrä, että tämä on helvetti ainut asia jossa voin sanoa onnistuneeni, jonka takia minut huomataan ilman että minun täytyy itse hakea huomiota, ainut syy jonka varjolla voin sanoa olevani jossakin kiistämättä paras, koska vaikka mielestäni olen ihan mukava ihmisolento, minut aina onnistutaan tallaamaan maanrakoon.
YOU ARE READING
EI RAKASTUTA NÄIN
PoetryEli tyhmiä jääkalikkatekstejä meistä, rehellisyysminuutteja ja pähkinänkuoria, raakileita rakkausrunoja ja sydänsuruihin loppuvia Meksikonmatkoja. Niitä aikoja, kun sinä olit vielä kuvioissa, mutta ei oikeastaan muuta. "Kai sitä voisi joskus myöntää...
