We Are No Saints | Blind Channel Oneshots

Tommi X Olli|"Muista hengittää"

Tommin POV:

"No Olli. Mites matikankokeeseen harjottelu onnistuu?" Kysyn. "Paskasti." Hän vastaa. "No mut ainaki alotit ajoissa."

Abivuosi tuottaa aivan jumalattomasti stressiä. Olisipa koulu edes ainoa ongelma. Paras ystäväni Olli Elias Matela kärsii keuhkosyöpää, jota ei valitettavasti voi hoitaa muuta kuin oireiden puolesta. Se sairaus on itsessäänkin kamalan kuuloinen. Ei mitään positiivista sanottavaa. Ilman sitä kaikki olisi hyvin. Mutta tieto siitä, ettei asialle voi mitään ja etteivät lääkärit suostuneet kertomaan, milloin Ollin aika jättää, sattuu. Se todella sattuu. Joka vitun päivä. Ja tämä asia todettiin jo lukion ensimmäisellä. Sen piti olla uusi alku. Mutta se paljastuikin lopun aluksi.

Olli seurusteli kakkosluokalla yhden Aavan kanssa. Kaunis ehkä, mutta täysi kusipää. Hyi vittu. Hän oli jättänyt Ollin kuultuaan syövästä. Varmasti oli paras ratkaisu. En ikinä anna hänelle anteeksi. Tiedän Ollin olevan siitä vieläkin hajalla.

Olli voi kuitenkin kaikesta huolimatta käydä lukiota. Minä olen hänen jokapäiväinen tukihenkilönsä, eli huolehdin lääkkeistä ja muista ohjeista, mikäli ne sattuisivat tältä itseltään unohtumaan. Toki kaikki lukion aikuiset tietävät asiasta ja ovat valmiita auttamaan. Olli yskii usein, saa hengenahdistuskohtauksia ja tämän rinnassa esiintyy lähes koko ajan kipua. Olemme oppineet selviämään niistä kaikista yhdessä. Voittamaton tehotiimi. Niin meitä on joidenkin suusta kuultu kutsuvan.

Lääkärit olivat kertoneet, kuinka Olli on laihtunut monta kiloa, sillä hänen ruokahalunsa on heikentynyt syövän ansiosta. Tämä on myös usein poissa koulusta lukuisien inhottavien syiden takia.

Olimme nyt Ollin luona opiskelemassa. Hänellä on aina pakko olla vähintään yksi perheenjäsen kotona. Tällä kertaa se oli hänen isänsä. Makoilimme rennosti sängyllä ja tämänhetkisen kakskytminuuttisen olimme pyhittäneet puhelintauoksi.

"Hah, kato." Olli naurahtaa ja näyttää minulle lehtijuttua. "Aivan. No jos kerran tuntuu omalta jutulta juosta kalsarit jalassa ja karvalakki päässä pitkin keskustaa nii mikäs siinä." Naurahdan ja katson kuvaa.

"Juo vettä." Muistutan meidän naurettua aikamme. "Joo." Hän vastaa hengästyneenä ja koppaa heittämäni vesipullon.

Timeskip 20min:

"Onks siinä hyvä olla?" Varmistan Ollin laskiessä päänsä reisieni päälle. "Joo." Hän vakuuttaa ja katsoo puhelintaan. Ollin isä kävi tuomassa tälle uuden astmapiipun. Jätkä käyttää sitä hengenahdistustilanteissa. Sentään se auttaa ja helvetin hyvä niin. "Kiitti." Olli huikkaa. "Haluutteko pojat sipsejä?" Ollin isä kysyy. "Joo, tuo." Vastaamme. "Lupaatte sitte jatkaa opiskelua." "Tietenki."

Timeskip 10min:

"Elvytä mut sitte jos mä tukehun sipsiin." Olli pyytää. "Et sä tukehu sipsiin, ku sä nouset ylös siitä." Vastaan. "No joo joo."

Syömme tyytyväisinä sipsejä ja dippiä. Toki myös luimme äikkää, kemiaa ja matikkaa hyvin tunnollisesti. Outoa on, että vaikka näen Ollia joka päivä ja olen hänen kanssaan suunnilleen kaksikymmentäviisi tuntia päivästä, minulla on häntä jatkuvasti ikävä. Olen sen tajunnut, että se johtuu vain ja ainoastaan siitä, ettei hän välttämättä kohta enää ole tässä. Makoilemassa reisieni päällä, nauramassa ja olemassa vahvin ihminen kenet tiedän. Hän kestää kaiken niin hyvin. Joku muu olisi voinut masentua totaalisesti, mutta syövästä huolimatta Olli nauttii joka hetkestä.

Itken asian takia yllättävän harvoin, mutta sekin johtuu vain siitä, etten ajattele tilannetta syvällisemmin juuri ollenkaan. Mielummin keskityn pleikkarin pelaamiseen, jääkiekkoon, koulun käytävillä käveleviin tyttöihin ja tottakai Ollin kanssa läpän heittoon. Voimme me olla onnellisia, vaikka syöpä istuu koko ajan olkapäällä.

"Hei varo. Melkeen kaadoit ton dipin." Sanon toruvasti. "Sori. Onkohan mulla rytmihäiriöitä?" Hän kysyy. "Höpsistä. Eikä oo." Vastaan ja alamme nauraa kerrassaan tyhmälle, mutta silti jostain syystä niin hauskalle jutulle. Tällaista meillä aina oli kahdestaan. Nauramme vain. Harmi, että se myös sattuu Olliin, saa hänet hengästymään ja yskimään.

Yhtäkkiä Olli alkaa yskiä. Nostan hänet heti istumaan. Se ei ollut sipsi, se on sairautta. Mutta näin on käynyt usein. "Muista hengittää, äläkä hätäänny. Tää on normaalia." Sanon rauhallisesti. "E-ei oo...ei oo...normaalia" Hän köhii ja joutuu kallistumaan etukenoon. Huudan Ollin isän paikalle. Hän nousee sängylle poikansa viereen koittaen saada yskän pois lyömällä tätä selkään. Olli istuutuu polvilleen edelleen kumartuneena eteenpäin. Hänen silmistään valuu jo kyyneliäkin. "Ei oo mitään hätää, rauhassa vaan." Ollin isä sanoo.

Hetken tilanne näytti jo rauhoittuvan, mutta sitten Olli yskäisee todella kivuliaan kuuloisesti ja sen voimasta sängylle lentää verta. Ollin isä ottaa vesipullon, antaa sen minulle ja alkaa soittaa puhelimella sairaalaan. "Olli. Pystyksä juomaan vettä?" Kysyn. Hän pudistaa tuskaisesti päätään ja kaatuu syliini. Käännän hänet selkäasennosta kyljelleen, ettei veri valuisi kurkkuun ja tukehduttaisi häntä. "Kokeile juoda, kiltti." Pyydän. Olli raottaa kyynelten täyttämiä silmiään ja tuijottaa minua heikosti hymyillen. Hän yskäisee vielä muutaman kerran.

"Tomppa, sä tiiät et (yskintää) sä oot aina mun pa-ras kaveri. Ilman sua mä en...enää (yskintää) olis (yskintää) elos-sa." Hän sanoo. "Mä tiiän kyl. Mut älä puhu jos sua yskittää." Vastaan. "Kokeile juua vettä." Kehotan. "Ei, en mä haluu." "Haluutpas. Se auttaa." "Ei." Ollin puhe on epätoivoista ja sattuu jopa kuunnella.

Ollin isää pyydettiin pysymään puhelussa koko sairaalalta ajon ajan. Ollia tultaisiin hakemaan ambulanssilla. "Noni Olli. Ei kestä enää kauaa. Hengitä hitaasti ja voit vaikka pistää silmät kiinni." Hän sanoo ja silittää poikansa selkää.

"Tomppa. Mää en enää jaksa." Olli kuiskaa. "Jaksat. Sää oot tosi vahva. Me ollaan jo melkeen selvitty tästä." Vastaan yrittäen tsempata häntä...ja myös itseäni. "Ei. Ei tästä tuu mitään." Hän sanoo ja jatkaa yskimistä. "Tulee varmasti." Nostan hänet taas istumaan ja veren tulo sen kun jatkuu. Ollin isä pyyhkii paperilla Ollin suuta ja yrittää saada tämän yskän loppumaan. "Tomppa mä...mä en enää kestä. Sun pitää pyytää joku muu kattoo sun jäkistreenejä." Olli sanoo kyyneleet silmissä. "Ei. Ei Olli. Älä viiti. Ketä muuta mä muka pyytäisin? Mulla on vaan sut." Sanon pudistaen päätäni. "Ketä vaan. Joku jonka keuhkot jaksaa." "Ei."

Olli yskii vielä kipeän kuuloisesti ja tuskin edes saa hengitettyä. Hänen isänsä oli juossun alakertaan avaamaan oven ensihoitajille. "Sä saat ihan just apua. Kaikki on hyvin. Alle minuutti." Vakuutan ja kuivaan Ollin kyyneliä ja verta paperiin. "Ei sen niin pidä mennä. Ei kenenkään pidä vaivata itteensä mun takii." Olli sanoo. "Kyllä pitää. Se on niiden työ. Sä selviit tästä." "Tomppa mä meen mummon luo. Mä istun sen polvelle ja kuuntelen kuinka se lukee mulle iltasadun." Hän yhtäkkiä sanoo. Ei. Näin ei voi käydä. "Sun mummo oottaa kyllä." Vastaan. "Ei oota, mulla on ikävä sitä." Olli sanoo.

Kuulen vihdoin ensimmäiset juoksuaskeleet portaikossa. Luojan kiitos! Olli alkaa taas yskiä. Hän ottaa syvän henkäisyn ilmaa sisään ja rojahtaa holtittomasti syliini. Katson tätä suu epäuskoisena auki. Samalla ensihoitajat ryntäävät huoneeseen. Yksi testaa pulssin, toinen alkaa elvyttää.

"Olen pahoillani... Olli lähti." Mies edessäni sanoo hiljaa. Kaikki romahtaa. Paras ystäväni kuoli juuri käsivarsilleni. Miten saatoinkaan antaa hänen mennä?!