We Are No Saints | Blind Channel Oneshots

Olli X Aleksi|"Unohda"

‼️Tää on vähän poikkeus! Joku oli nimittäin pyytäny, että tekisin kirjan siitä ajasta ku Pikku Allu oli muuttanu. (Liittyy mun kirjasarjaan) Kokonaista kirjaa en siitä ala tekemään, mut aattelin, et tämmönen vois olla kiva. Tää on todennäkösesti siis ainoo luku, joka liittyy tohon kirjasarjaan. En tiiä onks tän ymmärtäminen sit vaikeeta, jossei oo lukenu sitä.

<><><><><><>

Ollin POV:

Viskasin entisen kemianvihkoni huoneen nurkkaan. Olin kirjoittanut sen sivulle päiväkirjan tavoin ajatuksiani Aleksin muutosta. Nyt halusin niistä eroon. On säälittävää, miten luulen saavani hänet takaisin. Päivästä toiseen ja taas toiseen odottelin hänen soittoaan tai viestiään. Sitä ei taida koskaan tulla, enkä jostain syystä saa itseänikään ottamaan yhteyttä. "Mitä sä nyt riehut?" Joonas kysyy. Makoilimme huoneeni sängyllä alkuperäisenä tarkoituksena lukea lyhyen matikan kokeeseen. Se lyhytkin oli meille molemmille aivan liikaa. "Mihin vittuun mä tuun ikinä tarvitsemaan matikkaa? Mä tarvisin aivan muita asioita nyt." Tuhahdan ja paiskaan kynäni seinään. "Taasko Aleksi?" Joonas kysyy ja hymyilee oudosti. "Ei." Mutisen. "Kylläpäs. Sulla on vieläki ikävä sitä." Joonas hymähtää ja vetää minut kaverilliseen halaukseen. "Ei oo. Miten mulla vois olla vielä vuoden jälkeen ikävä sitä?" Kysyn. "Mulla on tohon montaki vastausta." Joonas sanoo.

"Kato nyt." Pyydän ja näytän vuoden vanhaa kuvaa Aleksista. Siinä hän soitti kitaraa kuulokkeet päässä, ilman paitaa. "Joo, ymmärrän. Varmasti sytyttää...tai en mä tiedä." Joonas vastaa. Etsin mielestäni itkettävän söpön, aamuisen kuvan meistä kahdesta. Kyynel putosi puhelimen näytölle. "Olli, unohda Aleksi." Joonas sanoo hiljaa. "Mitä? En ikinä. Mä unohdan sut mielummin." Vastaan järkyttyneenä. "Mä oon pahoillani, mut Aleksi ei tuu takas." Joonas sanoo. Katson häntä epäuskoisena ja pidän puhelinta rintaani vasten, kuin suojelisin kaikkia sieltä löytyviä muistoja. "Jossei se tuu tänne, mä etsin sen. Mä jätän kaiken ja etsin sen pojan, halaan sitä, enkä enää ikinä anna sen mennä. Mun elämällä ei oo merkitystä ennen sitä. Mä en oo tuntenu mitään sen jälkeen, kun se lähti." Sanon.

Olimme molemmat hiljaa jonkin aikaa. Mietin, loukkasinko Joonasta jotenkin. Eipä tuolla oikeastaan väliä, hänkin loukkasi minua. Selaan hiljaa Aleksin ja minun kuvia, joita oli neljältä kuukaudelta kertynyt yllättävän paljon. Haluan näiden olevan viimeinen asia, jonka näen, kun kuolen. "Joonas. Tiedätkö sä miltä tuntuu, kun sydän on ihan säpäleinä, muttei kukaan tiedä sitä?" Kysyn ja siinä vaiheessa ääneni murenee ja peitän kasvoni käsillä. "En tiedä. Mut mua sattuu katsoa, kun sä oot surullinen." Hän vastaa. Siinä vaiheessa halasin Joonasta uudelleen. Pitkän ajan jälkeen itkin jonkun edessä asiasta. Se helpotti, mutta samalla tunsin itseni heikoimmaksi ihmiseksi maan päällä. "Mä haluun Aleksin takas. Mä vaan haluun kertoo sille, kuinka paljon rakastan sitä edelleen." Sanon.

Kuulin jonkun nousevan yläkertaan, se oli äitini. "Kaikki hyvin?" Hän kysyy. En halunnut vastata, mutta Joonas teki sen: "Aleksi." Se nimi kiteyttää kaiken, mitä tarvitsen ollakseni kokonainen ja onnellinen. "Voi kulta." Äiti sanoo ja hänkin halaa minua. "Meillä kaikilla on ikävä Aleksia." Hän kuiskaa. Se teki kipeää. Me kaikki rakastamme Aleksia. Hän olisi ollut tervetullut meille aina ja hän oli osa perhettämme. Harmi, etten minä ollut osa hänen perhettään.

Aleksin POV:

Istuin bussissa kuulokkeet päässä ja läppäri sylissä. Vieressäni istui nykyinen paras kaverini, Konsta. Nopeasti sain lukiosta viisi uutta kaveria, keitä en nykyään vaihtaisi mihinkään. Olin myös alkanut rohkeasti toteuttaa unelmaani musiikin parissa. Pää oli täynnä biisi-ideoita ja sain perhosia vatsaan pelkästään oman uran miettimisestä. Oli meillä myös syntynyt bändi nimenomaan tällä kaveriporukalla. Kaikilla ei ollut aiempaa musiikkikokemusta, muttei tarvinnutkaan. Itseasiassa tänä iltana olisi vielä tarkoitus soitella. Yhtäkkiä puhelimeeni tuli snäpin ilmoitus. Tasan vuosi sitten. Katsoin kuvia, jotka olin ottanut sinä päivänä, kun muutimme Oulusta. Aloin hiukan hymyillä miettiessäni ensimmäistä teiniromanssia. Olin jo unohtanut tuon lapun, jossa luki "Mä oon ikuisesti sun Romeo<3". Enkä ollut miettinyt Olliakaan pitkiin aikoihin. Pääsin melko nopeasti hänestä yli. Tai luulen niin...

Ollin POV:

Hetken märinän jälkeen Joonas ilmoitti lähtevänsä kotiin. Minä taas mietin pari vuotta vanhoja itsemurha-ajatuksia uudessa valossa katsoessani hänen poistumista portaikkoon. Kaaduin selälleni sängylle. Voisinpa vielä kerran pitää Aleksia kädestä, halata häntä, upottaa sormet hänen hiuksiinsa, siirtää niitä korvan taakse ja suudella hänen huuliaan. Voisin kirjoittaa kappaleen niistä merensinisistä nappisilmistä, siitä hymystä ja siitä naurusta. Mitä jos Aleksi olikin vain uni? Koska oikeasti, kuka muka on niin täydellinen?

Aleksin POV:

Saavuimme Konstan kanssa bändikellariin, johon pääsi autotallin kautta. Muut olivatkin jo siellä. Teemu, Sohvi, Krista ja Jarkko. "Hei Aleksi, tää tunnusti just syvimmät tunteensa sua kohtaan." Jarkko naurahtaa ja osoittaa kitara sylissään istuvaa Sohvia. "Miks sä kerroit?" Tämä älähtää. "Oliks ne vihan tunteita, vai jotain muuta?" Kysyn kiusallani ja otan rumpukapulat repustani. "No rakkauden tunteita tietenki." Jarkko vastaa ja tuuppaa Sohvia kylkeen. "Harmi. Aleksi on homo." Konsta sanoo. "En oo." Heitän vastalauseeni, muttei pokka pitänyt katsoessani Konstaa. "Pussatkaa nyt ees, niin päästään soittamaan." Krista huokaisee. "Millä perustein Aleksi ees olis homo?" Jarkko ihmettelee. "Ei millään, unohda." Vastaan ja kävelen Sohvin luo. Asetan kaksi sormea hänen leualleen ja annan tämän huulille hellän pusun. "Ja näin elämän kiertokulku etenee. Tai jotain sinne päin." Konsta naurahtaa.

Ollin POV:

Äiti päätti vielä kaiken paskan päälle tulla vittuilemaan. Olin juuri halaamassa tyynyä kuvitellen sen olevan Aleksi. "Ootteko te jutellu?" Hän kysyy. "Ei. Ei meillä oo enää mitään. Enää koskaan." Vastaan. "Se on vähän sustakin kiinni. Kyllä sä voisit vaikka käydä Aleksin luona joku päivä." Äiti sanoo. Olin vain hiljaa ja käänsin kylkeä.

"Joonas sano, että mun pitää unohtaa Aleksi. Mä mielummin kuuntelen mun parasta kaveria." Sanon hiljaa ja puristan silmäni kiinni. Poskille valui kyyneleitä ja tuntui, että ne rikkoutuneet sydämen palaset alkoivat haihtua yksitellen pois. Kohta ei olisi jäljellä enää mitään. "No sano, jos haluut jutella. Mä jätän sut nyt rauhaan." Äiti sanoo ja silittää vielä hiuksiani. Tuijotin viiltoja vasemmassa ranteessani. On kai pakko antaa Aleksiin liittyvien tunteiden valua kyynelten mukana ryppyisille lakanoille. Miksi rakkaus satuttaa niin paljon? Onko se sittenkään hyvä asia?