We Are No Saints | Blind Channel Oneshots

Tommi X Aleksi|Rakastunut...

Aleksin POV:

Olimme Tommin luona tekemässä läksyjä. Minun lisäkseni siellä oli myös Joonas. On ysiluokan kevät. Kesän jälkeen en luultavasti enää näkisi kumpaakaan näistä jätkistä, sillä kaikki meistä muuttavat ihan eripuolille Suomea. Olin laskenut ainakin Joonaksen muuttavan yli kuudensadan kilometrin päähän.

Olen seiskaluokasta asti ollut auttamattoman rakastunut Tommiin. Vittu parhaaseen kaveriini! Kuinka typerältä se kuulostaakaan. Tai no joo, enhän mä tunteilleni mitään voi, mutta silti. Joka tapauksessa jos halusin ilmaista tunteeni, minun täytyisi tehdä se äkkiä, ennen kuin se on liian myöhäistä. Mutta pilaisiko se kaveruutemme? Entä jos Tommi pitäisi minua outona, ottaisi Joonaksen mukaansa ja jättäisi minut ilman kavereita? Olin juuri ja juuri onnistunut tutustumaan noihin kahteen. Käytännössä pakotettuna, koska olimme samalla luokalla.

Mitä enemmän ajattelen salaisuuttani, sitä enemmän ahdistun. Näen Tommista lähes joka yö unia, unelmoin hänestä tunneilla ja suunnittelen keskusteluja hänen kanssaan. Luultavasti turhaan, mutta silti. Ai niin, eihän meillä siis voisi olla mitään. Tommi nimittäin seurustelee. Ja kaiken huipuksi tytön kanssa. Hän ei onneksi puhunut siitä jatkuvasti, se olisi murtanut minut.

Itkiessäni Tommin perään olen aina selitellyt, että muistelen vasta kuollutta äitiäni. Sen ajatteleminen todella sattuu. Ei kuitenkaan niin paljoa, kuin Tommin miettiminen. Ehkä se johtuu siitä, että hautajaiset ovat takana päin ja tämä asia on käsillä nyt.

Istumme nyt olohuoneessa, Tommi sohvalla ja me lattialla. "Aleksi, miks sä itket?" Kuulen Joonaksen kysyvän. Häh? Itkenkö? Voi vittu... Tommikin kääntyy katsomaan minua. "Öö, en mä tiiä." Vastaan ja yritän väkisin jatkaa matikantehtävää. "Allu, onhan kaikki ok?" Tommi varmistaa. Katson häntä hetken. "Joo." Nyyhkäisen. Ei varmasti mennyt läpi, sillä kyynelten määrä vain kasvoi. Joonas siirtyi halaamaan minua. "Mulla on ikävä." Kuiskaan, sillä oletin Joonaksen luulevan, että tunnepurkaukseni johtui äidistäni. "Mä tiiän et sulla on. Mut nyt sun äidillä on parempi olla. Se on susta ihan varmasti ylpee ja se rakastaa sua." Joonas vastaa silitellen selkääni. "Mä jätän teijät hetkeks kahestaan." Tommi ilmoittaa ja menee keittiöön.

Irtaudun Joonaksesta hetkeksi ja tuijotan valkoista sukkaani, jonka varressa on vaaleansininen raita. Huokaisen syvään ja katson taakseni varmistaakseni, ettei Tommi kuulisi. "Mulla on yks juttu mikä mun ehkä pitäis kertoo." Sanon hiljaa. "Kerro vaan. Jos se siis tuntuu hyvältä." Joonas vastaa hymyillen.

"Seiskaluokalla..." Aloitan varovasti. Joonas osoitti kuuntelevansa ja häneltä varmasti myös tippuisi hyviä neuvoja ja luonnollisesti se lohduttaisi ja helpottaisi. "Ömm...mä oon siitä asti ollu ihan kusessa Tommiin." Kerron niin hiljaa, että sen tuskin kuuli. Joonas katsoo minua ihmeissään. Voi vittu. Tiesin ettei olisi pitänyt kertoa. Nousen lattialta ja lähden ovelle. Joonaskin nousee ylös ja ottaa minut kiinni. "Hei Aleksi, oota." Hän sanoo ja tarraa kädestäni. Katson häntä paksujen kyynelten läpi pelokkaana ja häpeissäni.

"Tosi hyvä, kun sä kerroit." Hän kuiskaa. Pudistan päätäni ja kuivaan loputtomia kyyneliä harmaan hupparini hihaan. Joonas halaa minua uudelleen.

Tommin POV:

Katsoin keittiössä puhelinta ja istuin tuolilla. Joonakselta tuli viesti. Mitä helvettiä, jätkähä on viereisessä huoneessa. Päätin silti lukea sen.

WhatsApp

Joonas🍒: Meijän Allu on kusessa suhun.

Tuijotan viestiä ymmälläni. Ei voi olla totta... Kävelen ajatuksissani takaisin olohuoneeseen ja istun sohvalle. Nyt en osaa enää syventyä läksyjen ihmeelliseen maailmaan, vaikka kuinka yrittäisin. Joonas ja Aleksi palaavat eteisestä. Katson Joonasta ja hän minua melko vakavan näköisenä. Aleksi sen sijaan itkee edelleen.

"Aleksi." Sanon. Hän katsoo minua reppanan ja avuttoman näköisenä. "Mitä?" "Tuu tänne." Pyydän ja siirrän kirjojani tehden tälle tilaa. Aleksi empii hetken, mutta istuu sitten viereeni. Joonas hymyilee minulle. Mitä virnuilet siinä? Rakennan itkuisen pojan kanssa katsekontaktin ja hymyilen tälle. Aleksi sulkee silmänsä ja nähtävästi yrittää lopettaa itkemisen. Vedän hänet tiukkaan halaukseen kanssani. En tiedä miltä Aleksista tuntui halata minua, jos hän tosiaan oli rakastunut tai edes ihastunut minuun. Silitän hänen pehmeitä ja tuuheita hiuksia. Tuntui ihanalta upottaa sormet niihin. Tunnen Aleksin kyynelten valuvan paitani läpi rinnalle. Hän ei ollut ennen näyttänyt herkkää puoltaan tällä tavoin, näin vahvasti. Se on jotenkin huojentavaa. Vedän häntä hiukan lähemmäs. Aleksi on kuin pikkulapsi, jonka haluaa pitää turvassa kaikelta pahalta. Viaton, hymyilevä ja suloinen. Eikä hänen sukunimessään turhaan ole sana kaunis. Kaunis ja herkkä poika.

Aleksi tarraa hupparini selkämyksestä tiukasti kiinni. "Kaikki hyvin Aleksi." Sanon hiljaa ja annan hänen päälaelleen hennon suukon. Yritän tavoitella tämän kasvot. "Moi." Naurahdan kuivasti kun näen ne. "Joonas kerto." Kuiskaan. Aleksi tuijottaa minua hiljaa. "A-anteeks..." Hän vinkaisee. "Ei sun tarvi pyytää anteeks." Vastaan ja siirtelen tämän hiuksia korvan taakse ja pyyhin peukalollani kyyneleitä pois. "Mun oli pakko kertoa, että mä voin päästä susta yli." Aleksi nyyhkäisee ja yrittää parhaansa katsoa minua silmiin. "Hyvä että sä pystyit kertoo. Ei tän tarvi muuttaa mitään." Sanon hymyillen ja halaan tätä uudelleen.

<><><><><><>

Ootteko te kumman kannalla, että jos on ihastunu nii kertooko vai jättääkö kertomatta? Koska ite en aio enää IKINÄ kertoo, siitä ei seuraa muuta ku paskaa.😅