We Are No Saints | Blind Channel Oneshots

Niko ja Joonas|Turvaväli

Nikon POV:

Luokkalaiseni Joonas on ollut miltei neljä kuukautta poissa koulusta. Tänään hän oli tullut takaisin. En tuntenut häntä vielä, mutta haluaisin tutustua. Tämä vaikuttaa hyvältä ja mielenkiintoiselta tyypiltä. Huomaan hänestä, että tuo tavallisen näköinen poika salaa jotain. Jotain, jota kukaan ei hänestä tiedä. Ei hän voi olla tuollainen. Hiljainen ja sulkeutuva.

Olemme samassa englanninryhmässä. Tässä on hyvä tilaisuus. Joonas istuu käytävän nurkassa piiloutuen koukistettujen jalkojensa taakse. Katselen häntä hetken kauempaa. Päätän kerätä rohkeuteni ja mennä puhumaan tälle. "Moi." Sanon blondille jätkälle. "Moi." Hän vastaa tyynesti ja kirjoittaa jotain muistiinpanoja. Hänellä on päällään harmaa huppari ja mustat farkut. Huppu vedettynä syvälle päähän mustan ja paksun näköisen pipon päälle. Istun tämän viereen lattialle. "Onks sulla asiaa?" Hän kysyy nostamattaan katsetta minuun. "Mä halusin tulla esittäytyy. Oon Niko." Vastaan pirteästi. "Joonas." Hän vastaa. Tämä kirjoittaa ilmeisesti maantiedon vihkoon. Hänellä on hieno käsiala. Ainakin verrattuna omaani.

"Istutaanko tunnilla vierekkäin?" Ehdotan. "Ihan sama. Vaikka." Poika vastaa. Minua ei haitannut, vaikkei seurani näyttänyt pahemmin kiinnostavan. Uskon siihen, että jos vain olen ystävällinen, joku päivä saan vastakaiun.

Tunnin jälkeen:

Olin parhaani yrittänyt tutustua Joonakseen enkuntunnin aikana. Olin saanut selville, että hänellä on pikkuveli ja -sisko, vanhemmat, koira, kaksikerroksinen omakotitalo ja että hän harrastaa sähkökitaran soittoa ja jalkapalloa.

Istuimme nyt käytävällä kahdestaan. Joonas kirjoitti jälleen muistiinpanojaan ja minä kuuntelin toisesta kuulokkeesta musiikkia. "Mitä sä kirjotat?" Kysyn. "Öö, terveystietoo." Hän vastaa nopeasti ja vaihtaa hiukan asentoaan. Nyökkään ja päätän ottaa äikänkirjan esille. Joonas ei vaikuttanut olevan kiinnostunut puhumaan kanssani.

Koulun jälkeen:

"Niko." Kuulen Joonaksen ujon äänen takanani. "Joo?" "Tota...anteeks etten mä oo ollu tänään hirveen sosiaalinen." Hän sanoo. "Ei se haittaa. Kaikilla on sellasia päiviä." Vastaan. "Mut mä haluaisin oikeesti tutustua suhun paremmin." Sanon. "No voisinko mä vaikka tulla teille tänään?" Joonas kysyy. "Joo." Vastaan ja otan puhelimen esille. Jäädyn kuitenkin nähdessäni viestin äidiltä.

WhatsApp

Äiti❤: Pystyisiksä mennä tänään jolleki kaverille? Voin sitte illalla tulla hakemaan sut.

Minä: Onko jotain tapahtunu?

Äiti❤: Sun isäs. Mä voin selittää jossain vaiheessa. Anteeks tosi paljon.

Minä: Onhan kaikki kuitenki hyvin?

Äiti❤: Kaikki on hyvin. Soita jos tulee jotain, mut sä et nyt pysty tulee kotiin.

Minä: Okei.

Äiti❤: Olet rakas.<3

"Onko kaikki hyvin?" Joonas kysyy. "Ömm, voisinko mä tulla teille? Äiti laitto viestiä, etten voi mennä sinne." "Voit."

Timeskip 20min:

Olimme kävelleet Joonaksen kodille. Talo oli punavalkoinen, kaksikerroksinen puutalo. Pihassa oli valkoinen Mersu, eli luultavasti joku oli kotona.

"Moi." Joonaksen isä tervehtii. "Moi, mä oon Niko." Sanon reippaasti. Kävelemme Joonaksen huoneeseen. Hän istuutuu sängylle ja minä hänen viereensä.

Aloimme tekemään läksyjä vaihtaen vain muutaman sanan. Ei se minua haitannut. Jos jotenkin osasin ihmisten ilmeitä ja olemusta tulkita, niin Joonasta vitutti jokin. Ehkä minä, en ole varma. "M-mä tuun kohta takas." Hän sanoo hiljaa ja menee vaatekaapille. Sieltä valikoituu musta-valko-harmaa huppari. Minulla on täysin samallainen. Tiedän sen olevan tosi paksu. Onko hänellä kylmä? Joonas poistuu huoneesta ja kuulosti menevän vessaan vaihtamaan sen.

Palattuaan hänellä oli siis kaksi hupparia päällekkäin, musta pipo, kollarit ja villasukat joihin oli kirjailtu J. "Onks sulla kylmä?" Kysyn. "Joo, vähäsen." Hän vastaa hiljaa ja nappaa sinisen lyijytäytekynän käteensä. Samalla värillä olisi noita käsiäkin voinut kuvailla. Joonas on aivan kalpea. Onko hän kipeä? "Joonas, tuu syömään." Kuulen hänen isänsä huutavan keittiöstä. "Mä oon syöny jo." Ilmestyi vastaus. "Aha, millon?" "Koulun jälkeen." Eikä muuten tasan syönyt. Olen huolissani. "Joonas?" "Mitä?" "Voit sä mennä syömään." Sanon. "En voi." Katsoin kun hänellä tuli useita kirjoitusvirheitä tärisevän käden tuotoksena. Lopulta tajuan tämän itkevän. "Niko, mä en pysty." Hän nyyhkäisee vaimeasti. Istun pojan viereen, mutta hän siirtyy kauemmas ja katsoo pois päin minusta. "Saanks mä halata?" Kysyn. Hän pudistaa päätään ja kuivaa kyyneleet paksun hupparin kaulukseen. Kädet sujahtavat taskuun.

Halusin jotenkin saada tälle paremman mielen ja olon, vaikken tiennytkään, mistä oli kyse. Selvää oli, ettei isää haluta sotkea tähän. "Mihin sä haluut hakea yläasteen jälkeen?" Päätän kysyä ja katselen samalla hänen muistiinpanojaan. "Mm, no mä haluaisin IB-linjalle. En vielä tiiä mihin." Hän vastaa ja uskaltautuu nyt katsomaan minua. Hymyilen vastaukseksi. Joonas rentoutti asentoaan ja täten oli vähän lähempänä minua. "Mä haluaisin muuttaa ulkomaille. Pois täältä." Joonas kertoo. "Mulla vähän sama." Vastaan.

"Onks sulla joku juttu minkä haluaisit kokee ennen aikuisuutta?" Joonas kysyy. "No, en oo miettiny. Ehkä mä haluaisin käydä huvipuistoissa, ulkomailla ja perhereissuilla, ku niille on vielä aikaa." Vastaan. "Entä sä?" Joonas katsoo alas ja räpeltää vihkon kulmaa hajalle. "Pidätkö sä mua ihan tyhmänä, jos mä sanon?" Joonas kysyy. "En tietenkään."

"No mä...haluaisin rakastua. Silleen kunnolla. Haluun tietää miltä se tuntuu. Se epätoivosuus ja kaikki mitä tekis sen eteen." Hän sanoo. Mietin hetken mitä sanoisin. "Mun mielestä toi kuulostaa hienolta. Toivottavasti sä joskus koet sen." Sanon hymyillen. "Mitä jos on niinku ihastunu? Voiko se muuttuu rakastumiseks?" Joonas kysyy hiljaa. "Kai se voi. Varmaan jos tutustuu siihen tyyppiin enemmän ja löytää siitä uusia puolia ja luonteenpiirteitä mihin ihastua." Arvelen ja tarkastelen Joonaksen edelleen niin salaperäisiä silmiä. "No pystyyks sit kiinnostus muuttuu ihastumiseks?" "Joo. Varmaan samalla tavalla." Vastaan.

Joonas kuivaa vielä kyyneliään ja yllättäen halaa minua. Halaan takaisin ja järkytyn. Miten laiha hän onkaan. Kaikki ei ole hyvin. "Niko, mä saatan tykätä susta." Hän kuiskaa. Tuskin kuulin sen. Olen järkyttynyt. Pelkään satuttavani häntä meidän halatessa. Sisimmässäni tiedän, etten voi jättää häntä näin.

Sitten Joonas irtautuu minusta. Katson taas hänen vihkoaan ja sen aikana asia, jota en olisi halunnut nähdä: Joonas putoaa sängyltä. Nousen nopeasti ylös ja huudan hänen isänsä paikalle. "Mä arvasin. Niko, sun pitää lähteä." Hän sanoo. En jäänyt väittämään vastaan, vaan pakkasin tavarani. Joonaksen isä nostaa pojan syliinsä ja juoksee ulos. Hän käskee yhdeksänvuotiasta pikkusiskoa soittamaan hätäkeskukseen.

Joonas kannettiin autoon. Olin lähdössä, en tosin tiedä minne, kun kotiinkaan ei voi mennä. Joonaksen isä katsoo minua pahoittelevasti. "Joonaksella on anoreksia. Hän oli pitkään osastolla. Me tehtiin virhe, kun haettiin hänet sieltä." Tämä selittää hätääntyneenä, sulkee oven ja käynnistää auton. Katson murtuneena, kun valkoinen Mersu kaahaa pois näkyvistä. Milloin näen hänet taas? Ainakin siinä olin oikeassa, että hän piilotteli sitä...