My Heroin || Niko X Joel

14. Niko

Yhdestä kerrostalon ikkunasta loistaa vähänväliä vaihtuen violetin ja neonin sinistä valoa. Tästä päättelen, että olen päässyt oikeaan paikkaan. Pysäköin moponi juuri äsken ja vilkaisen puhelimestani vielä kerran osoitteen, etten vahingossakaan koputtele väärään oveen.

On 5. lokakuuta ja täällä on pimeää kuin perseessä. Hytisen pienesti viileässä ilmasta. Taivas on pilvessä ja vain keinovalot valaisevat ympäristöä tällä hetkellä. Kello on hieman yli seitsemän ja kutsu oli ollut seitsemältä. Soitin aamulla Joelille pikaisen puhelun ja onnittelin tätä sekä Joonasta. Tällä oli kuulemma erittäin kiire, sillä tuo oli juuri käymässä kaupassa Joonaksen kanssa ja tällä oli kädet täynnä tavaraa, sillä tuo oli viisaana unohtanut ottaa korin tai kärryt. Olin naureskellut tilanteelle jälkeenpäin.

Kävellessäni kohti kerrostalon alaovea, kädessäni roikkuu musta lahjakassi ja päälläni on sama punamusta farkkutakki kuin leffassakin. Muuten minulla on aika perusvaatteet. Olin säätänyt hiusteni kanssa taas ikuisuuden ja tulin siihen tulokseen, että ne olivat pahin viholliseni.

Soitin ovipuhelinta oikean sukunimen kohdalta ja odotin. Mitään ääntä ei kuulunut, eikä tullut mitään merkkiä, että ovi olisi auennut, joten soitin uudestaan. Ovikoodiakaan en tiennyt. Olikohan järjestelmä rikki?

Rappukäytävään syttyi valot ja ne valaisivat ainakin puolet kerrostalon parkkipaikasta.

Pian rappusia alas asteli Joonas. Tuo vilkutti minulle ikkunan läpi ja vilkutin takaisin. Pojalla oli harmaa vetoketjullinen huppari ja sen alla valkoinen paita. Housuina toimivat farkut. Poika ei ollut panostanut ulkonäköönsä mitenkään erityisesti.

Poika avasi oven ja tervehti hymyillen. Moikkasin tätä takaisin ja astuin lämpimään.

"Sori ku kesti. Toi puhelin kyllä toimii, mutta Joel sano et mä joudun rampata avaamassa ovea koko ajan" Joonas pahoitteli. Nyökkäsin ja lähdimme kulkemaan portaita ylös.

"Onko siellä kuinka villi meno?" kysyin pari rappua ylempänä kulkevalta pojalta, jonka jalat näyttivät pian pettävän alta. Paljonko siellä oli vieraita, jos kerran noin paljon otti jalkoihin?

"Semmonen viidentoistahengen porukka. Meno on aika rauhallista. Tosin Joel ei oo vielä kaivanut viinapulloja kaapista, että se voi vaikuttaa asiaan." Joonas naurahti. "Mutta vittu kun niiden pitää saapua yksitellen" tämä jatkoi, mutten vastannut tälle mitään. Viisitoista on suht vähän. Mutta kerrostalokolmiossa se voi olla aika paljon.

"Hyvää syntymäpäivää muuten" huomasin onnitella tätä. Juhlat eivät tuntuneet kuuluvan Joonakselle, mutta Joonas oli ilmoittanut, ettei se haittaa, sillä pitihän Joelin saada juhlia aikuistumistaan ihan kunnolla.

"Kiitti" Joonas sanoi juuri kun pääsimme oikeaan kerrokseen.

Asunnon ovi oli raollaan ja sisältä kuului rauhallista puhetta.

Joonas avasi oven minulle ja astuin sisään eteiseen. Eteinen oli aikalailla ruskean sävyinen. Kenkätelineessä oli nopealla laskutoimituksella kuudet kenkäparit ja loput olivatkin sitten lattialla. Riisuin omanikin kenkälautan jatkeeksi.

Joonas oli tullut sisään ja seisahtunut niin, etten päässyt eteisestä syvemmälle asuntoon. Asunnossa vilkkuivat yhä sinisen ja violetin värit vuorotellen.

"Joonas?" tökkäsin tuota olkapäähän. "Oota ihan hetki" Joonas puhui niin, että lause kuulosti vain yhdeltä sanalta, mutta älysin kuitenkin. Poika tuijotti jonnekin – oletettavasti olohuoneeseen. Yritin tönäistä vanhempaa poikaa pois tieltä, mutta tuo tarttui ovenkarmeihin käsillään.

Puhetta asunnosta ei kuulunut enää. Oliko siellä sattunut jotain?

Kärsivällisyyteni loppui ja tönäisin Joonasta selästä niin, että tuo melkein kaatui lattialle ja astuin pois eteisestä.