HARHAANJOHDETTU

1. Risteys

"Remember when we used to look how sun set far away
And how you said this is never over, I believed your every word and I guess you did, too
But now you're saying, hey, let's think this over
You take my hand and pull me next to you, so close to you
I have a feeling that you don't have the words
I found one for you, kiss your cheek, say bye, and walk away
Don't look back, 'cause I am crying"

Lappasin hyvin ravitsevat ostokseni kassatädin arvosteltavaksi ja ne maksettuani talsin vähin äänin kaupasta pihalle. Heitin kauppakassin pelkääjän paikalle ja oven perässäni kiinni. Ulkona oli sen verran pakkasta, että tuulilasiin oli ehtinyt jo lyhyen kauppareissun aikana kertyä ohut huurrekerros. Käynnistin kylmää hohkaavan mersuni ja ohjasin puhalluksen tuulilasiin. Koko auto humisi ja hieroin paleltuneita käsiäni yhteen, jotta veri tajuaisi kiertää sinisiin sormiinkin saakka. Hetken kuluttua huurre oli aika tavalla poissa ja vaihdoin ykkösen päälle ja kaasutin parkkipaikalta pois. Tuttu maisema vilisi ikkunoissa ja radio yritti etsiä signaalia. Ajomatka kesti vajaat kymmenen minuuttia.

Parkkeerasin auton loskan värisen seinustan eteen. Heitin autonavaimet kauppakassiin ja suuntasin kohti alaovea. Katseeni kiinnittyi vastapäiseen pihapiiriin, jossa pari lasta kiljahteli keinuissa ja heidän äitinsä taas taisi kiinnittää lapsiaan tarkkailevaan hujoppiin tuomitsevimman katseensa; tarkoitin itseäni. Naama tuskin paransi hänen ajatustaan minusta joten käänsin suosiolla katseeni pois. Hymähdin itselleni ja käänsin kahvan alas. Toinen lapsi kiljaisi kovaan ääneen jotain, mistä en saanut selvää. Se jäikin sitten iänikuiseksi mysteeriksi, kun ovi takanani kolahti kiinni ja antoi äänensä kaikua hiljaisessa rappukäytävässä.

Kiipesin portaat ylös toiseen kerrokseen ja räpelsin kohmeisin sormin avaimet kassin pohjalta. En miettinyt ihan loppuun saakka heittäessäni niitä kaiken muun tavaran sekaan.

Lopulta sain surullisen kuuloisen yksiöni sisemmänkin oven auki ja Mirre olikin samalla sekunnilla kerjäämässä vatsantäytettä. Mourusin sille takaisin ja heitin pipon hattuhyllylle. Takin tiputin kenkien päälle ja keittiöön saakka päästyäni Mirre pomppasi ruokakassin viereen pöydälle. En jaksanut alkaa torumaan, kun ei se kuitenkaan olisi uskonut. Me oltiin sellainen parivaljakko, jonka kumpikaan osapuoli ei totellut toista. Vittuiltiin ja elettiin vaan omaa elämäämme saman katon suojissa, mistä mä itse asiassa kyllä maksoin. Ja olihan sitä välillä pakko ruokkia, kun ei se niin viisas ollut että olisi osannut mennä lompakon kanssa kaupasta noutamaan itselleen Whiskassia.

Purin ostokset ja työnsin pizzan mikroon. Nuppi heltyi jostain syystä vähän ja kippasin Mirrellekin siinä samassa sitten uudet sapuskat kuppiin ja vaihdoin vedet. Pistin kahvin tippumaan ja kävelin olohuoneen sohvalle venailemaan mikron piippausta. Ulkona satoi lunta. Ei sillä tavalla kovaa, vaan ihan hissun kissun lumihiutaleet leijailivat parvekekalusteiden päälle. Niitäkään en vielä ollut saanut aikaiseksi siirtää. Eihän marraskuu ollut kuin juuri vasta vaihtunut. Toisaalta laiskanpuoleisuuteni saattoi olla ihan vain piilotettua älyä. Eipä ainakaan tarvinnut keväällä pyyhkiä niitä häkkivaraston kasaamasta pölystä ja möhnästä. Lumi suojaisi niitä koko talven - ainakin, jos lunta riittäisi. Keväällä se sulaisi pois itsestään ja hoitaisi samalla pesunkin.

Mikro piippasi ja hain pizzan olohuoneen pöydälle jäähtymään. Etsin astiakaapista kuivan kahvikupin, jonka kaadoin kukkuralleen ruskeanväristä nestettä.
Mun elämä oli oikeesti käynyt ihan helkkarin tylsäksi. En kyllä tiennyt oliko se koskaan kiinnostavaa ollutkaan, mutta nykyisin mä hädin tuskin enää pidin itseni hengissä ja maksoin siitä, että satuin olemaan yhä elossa. Välillä kyllä tuntui samalta kuin olisin kuollut.

Mirre varmaan aisti jollain kissan intuitiollaan mun ajatusteni synkkenevän ja pomppasi kerjäämään pizzaa ihan kylkeen kiinni. Heitin sille pienen palasen lattialle ja avasin telkkarin. En mä oikeesti edes aikonut katsoa sitä, mutta kädet toimi jotenkin rutiinilla. Ehkä se jotenkin piti järjissään, kun kuuli hälinää ja puhetta. Ei tuntunut siltä kuin olisi 24/7 yksin. Tosin Mirre oli kyllä kova muistuttamaan olemassaolostaan. Ei se tietenkään ajanut samaa asiaa kuin ihminen.

Lopulta mä keskityin enemmän mun ajatuksiini ja Mirren rapsutteluun kuin telkkarissa pyörivään ruokaohjelmaan. Olin mä joskus aatellut ostavani Netflix-tunnukset, mutta en mä oikeen ikinä katsonut mitään tosissaan. Tuli vaan paskempi olo, kun näki miten joidenkin elämästä löytyi koko ajan jotain kiinnostavaa, vaikka käsikirjoitettuahan se kaikki olikin. Mä tarvitsin ohjelman, missä näytettäisiin kun ihmisillä menee kaikki vaan aivan perseelleen, vaikka tuskin sekään mielialaa kohottaisi.

Mirre hyppäsi sohvalta alas ja marssi määrätietoisesti petaamattomalle sängylle. Kiva. Jätin telkkarin kuitenkin auki ja vein tyhjäksi syödyn lautaseni tiskialtaaseen. Ovikellon ääni sai mut melkein paskomaan alleni ja jos totta puhutaan, se varmaan näkyi naamasta kun aukaisin oven jollekin vanhalle naiselle.

"Päiviä. Pahoittelen häiriötä, mutta sattuisiko sinulla olemaan mahdollisesti paria ylimääräistä kananmunaa ja hieman sokeria?" rouva tiedusteli. Melkein kuvittelin jo itseni johonkin ikivanhaan mustavalkoelokuvaan, kunnes tajusin että pitäisihän sitä varmaan vastatakin eikä vain toljottaa idioottimaisesti.

"Juu, voin mä tarkistaa!"

Mummeli näytti jäävän hieman hämmentyneenä ovensuulle. Se varmaan mietti, että millaiselta tyypiltä se oikein oli tullut hakemaan munia ja sokeria. Epäilin sen jo varmaan lähteneen siihen mennessä kun ehtisin palata takaisin.

Yllätyin itsekin tajutessani, että mulla tosiaan oli ihan päiväyksen sisäpuolella olevia kananmunia ja sokeriakin löytyi melkein avaamattoman pussin verran. Tosin ei se nyt varsinaisesti ihme ollut, kun en mä melkein ikinä leiponut mitään ja harvoihin ruokiin tarvittiin sokeria tai suurta määrää kananmunia. Onneksi edes tajusin tarkistaa sen päiväyksen. Olisi voinut vähän omatunto kolkutella, jos muutaman tunnin päästä olisin kuullut ambulanssin sireenien lähestyvän.

"Tässä, ole hyvä!" ojensin sokerin ja kananmunat pienessä apteekin muovipussissa ja mummeli kiitteli kauheasti ja voivotteli vähän mun sekaista eteistä. Onneksi se ei vaivautunut tulemaan pidemmälle kämppään. Jos eteinen oli jo liikaa, niin se olisi varmaan saanut sen sydänkohtauksen niiden lainaamiensa ruoka-aineiden sijasta mun kämpän vuoksi.

Kävelin vessaan ja etsin hammasharjan. En edes ollut tajunnut, että kello oli jo lähemmäs kymmenen. Mietitytti, mitä se vanhus tähän aikaan oli alkamassa leipomaan. Ehkä joku yöksi tekeytymään jätettävä leivonnainen tai sitten sillä oli vaan huono muisti tai jotain. Ehkä se oli sellainen vanha mummo, jolle iski paniikki kun lapsenlapsia oli tulossa eikä pöydässä ollut muka mitään tarjoiltavaa. Oma mummoni oli ollut vähän sellainen.
Ehkä mun ei olisi pitänyt arvostella muiden elintapoja, kun ei omassakaan ollut kehumisen varaa.

Kävelin vessaan harjatakseni hampaat. Peilikuva näytti aivan järkyttävältä - tänäänkin. Musta silmien rajaus oli alkanut rapista poskille ja huuhtelin koko helahoidon sitten vaan pois, kun mun paska rajauskynä ei ollut edes vedenkestävä. Vitun hyvä sijoitus. Selvitin vähän sormilla takkuista ja villinä vapaasti kasvavaa hiuspehkoa.
Näytin samaan aikaan siltä kuin olisin kasvanut metsässä Rölli-peikon salaisena kaksoisveljenä tai sitten ihan vaan siltä kuin olisin hankkinut rastat.