Joulu oli takana päin ja uusivuosi lähestyi uhkaavasti. Toisaalta olin innoissani siitä, että seuraavasta vuodesta oli mahdollisesti tulossa paras pitkään aikaan, mutta aina se jotenkin ahdisti, miten nopeasti aika vieri ja mä siinä jotenkin mukana raahautuen.
Taivas tiputteli rivakasti vesiä kävellessäni pois töistä. Se kuvasti hyvin mun tuntemuksia sillä hetkellä. Koko päivän olin vain odottanut kellon viisareiden liikkuvan eteenpäin ja kahvitauotkin olivat vain puuduttaneet mun aivojani lisää. Olihan töissä käyminen tärkeää, mutta työkavereiden ennakkoluulot mua kohtaan paistoivat ainakin kilometrin päähän. Kai ne sitten olivat nähneet mun parveilleen kauppakeskuksen tiloissa ennen, silloin kun mun elämänhallintani oli ollut vähän huonommassa jamassa ja mun ulkomuoto oli ehkä myös tehnyt sen aika selväksi.
En kyllä ymmärtänyt ihmisiä, siinäkään. Ensin tuomitaan, kun joku ei mene töihin, mutta sitten kun menee, ei sillä siinä kohtaa ole enää mitään merkitystä. Toisaalta ihmiset nyt tuomitsivat toisiaan melkein mistä tahansa. Ei sillä ollut mitään väliä mitä teit, joku oli lopulta kuitenkin sitä mieltä, että se oli väärin. Antaisivat nyt toisille edes mahdollisuuden osoittaa kykynsä, mutta ei. Ei siinä kohtaa enää kiinnostusta herunut. Kai se vaan oli niin, että ihmiset halusivat saada itsensä näyttämään sillä tavoin jotenkin paremmilta, kun jollain toisella meni heikommin jossain asiassa.
Kaipa meidän laumaelukoiden aivot olivat jotenkin vuosituhansien aikana kehittyneet siihen, että kaikki eivät mitenkään voineet olla samalla viivalla ihmisarvonsa kanssa. Tuskinpa meidän aivot oli niiden turhien vuosituhansien aikana kehittyneet niistä apinoiden aivoista ollenkaan viisaammiksi. Se oli vaan meidän oma harhaluulo.
Olin ehtinyt selittää Sampalle osan mun kuvioista mummin kanssa. Oli se ymmärtänyt mua, mutta tuntui silti tahtovan, että juttelisin sille akalle kuitenkin vielä. Kai se oli niin sinisilmäinen tai yritti liian pitkään uskoa ihmisistä pelkkää hyvää. Olihan sillä tietty läheiset välit omaan sukuunsa ja ehkä se sen takia sitten ajatteli, että veri jotenkin yhdisti ihmiset toisiinsa. Lähtökohtaisesti mua ei vain kiinnostanut tutustua eukonhupakoihin, joita ei kiinnostanut muiden elämä ennen kuin voisi hyötyä itse siitä jotenkin. Jos mummi meinasi alkaa ohjailemaan mua ja valikoimaan mun harvalukuista ystäväpiiriä, niin ei sitä silloin kiinnostanut mun hyvinvointi pätkääkään. Vaikka miten mä sitä yritin ymmärtää, en kyllä tajunnut koko älynväläystä tutustua omaan lapsenlapseensa vasta reilun parinkymmenen vuoden jälkeen siitä, kun olin tupsahtanut tälle taivaankappaleelle.
Eikö se muka aikaisemmin ollut ollut kiinnostunut mun elämästä tai mun hyvinvoinnista, kuten muka nyt sitten oli?
Potkin hiekkaa, joka narskui vituttavan äänekkäästi kenkien alla. Lumet olivat sulaneet melkoisesti tapaninpäivän jälkeen ja alkoi näyttää jo melkein keväältä, vaikka oltiin edelleen joulukuun puolella. Se vähäinenkin lumi, mitä tien reunoilla vielä näkyi, ei edes enää näyttänyt lumelta. Pakokaasu ja pöly olivat saaneet sen maastoutumaan hiekan sekaan.
Maria oli taas hiljentynyt. Olin ajatellut pyytää sitä uudeksi vuodeksi käymään, mutta ei se vastannut mun viesteihin enää juuri mitään. Välillä vaan lyhyesti jotain, ja useimmiten selitteli asiaa työstressillä.
Jostain syystä musta silti tuntui, ettei se vaan yksinkertaisesti tahtonut tavata mua.
Samppa ja Hillakaan tuskin pääsisivät niin lyhyellä varoitusajalla uudestaan käymään. Pari päivää hujahtaisi kuitenkin silmissä. Ihan sama. Kai se uusivuosikin oli vaan yhteiskunnan tapa luoda paineita muutokselle. Tehtiin jotain saatananmoisia lupauksia, jotta vuoden lopussa hävettäisi, kuinka saamaton sitä oli taas ollut. Ei siinä ollut mitään järkeä, että tavoitteita piti laatia vain alkuvuodesta. Ihan kuin vuoden vaihdos muka oikeasti olisi joku aikaraja kaikelle. Tai sitten tuo oli vaan mun tapa lohduttaa itseäni, etten ollut ihan niin paska kuin oikeasti olin.
Nostin katseeni maasta. Huomasin tien toisella puolella tutut kasvot. Kuulokkeet korvilla ja pohtiva ilme kasvoillaan Maria tallusteli kohti apteekin ovia. Sen katse näytti jotenkin tyhjältä. Ihan kuin se ei huomaisikaan ympäröivää maailmaa, vaan astelisi vain askel askeleelta eteenpäin välittämättä siitä, mitä eteen tuli.
Vilkaisin nopeasti autojen varalta ja nappasin tytön kiinni muutamalla juoksuaskeleella.
"Moi!" sanoin ja se värähti hieman.
"Sori, pelästytinkö pahasti?"
"Et. En vaan yhtään kuullut sua", se sanoi vältellen katsetta.
Vaikka Maria olikin viime aikoina ollut tosi ailahteleva ja rikki, niin nyt se vaikutti siltä kuin kaikki tunteet olisi pyyhkiytyneet kokonaan pois - hyvätkin. Ihan kuin se olisi ollut jossain transsissa.
"Mun pitäis mennä. Oliko sulla jotain?"
"Ei. Mä vaan ajattelin kysyä uudeks vuodeks seuraa. Voit pyytää muitakin, jos vaan hal-
"Sori. En millään ehdi. Joskus toiste sitten", se sanoi ja jatkoi matkaansa mun ohitseni.
Jäin hämmentyneenä paikoilleni, kunnes tajusin itsekin liikkua.
Se oli ihan kummallinen, kuin aaveen nähnyt. Ei kai sillä vaan ollut jokin vakava sairaus? Jos se oli menossa apteekkiin, eikä uskaltanut kertoa syytä. Jos sillä ei ollut enää paljoa elinaikaa ja se ei sen takia enää välittänyt mistään ja...
Mun piti rauhoittua. Ylitulkitsin taas liikaa. Ihan kuin olisin joskus aikaisemminkin tehnyt samoin? Sarkastinen naurahdus. Olin ihan typerä.
Kävelin rivakampaa vauhtia kotiin, jos saisin edes jotenkin karistettua kaiken mielestäni. Parkkipaikalla mua odotti kuitenkin yllätys. Jami seisoi mersunsa vieressä ja näpytteli puhelintaan.
Ei kai se luullut Marian olevan täällä? Kai Maria nyt olisi kertonut, missä oli, jos joku sitä olisi kysynyt?
"Moi?" tervehdin varautuneesti.
Jami oli sen yhden kerran ollut sen verran huolissaan Mariasta, että mun keho oli jotenkin automaattisesti hieman jännittyneessä tilassa sen lähellä. Kai se oli silloin vaan juonut jotain, mikä oli saanut sen käyttäytymään niin voimakkaasti. Niin Maria ainakin oli sanonut. Tuntui silti, kuin sillä olisi ollut joku ylivoimainen ote muhun. Ei se edes ollut mua pidempi, mutta lihasvoimaa oli kyllä senkin edestä. Kai mulle sitten iski joku hiirulaissyndrooma, kun se astui esiin. Pelkäsin sen liiskaavan mut kuin Oggi torakkansa.
Paitsi, ettei ne kyllä koskaan tainneet lopullisesti kuolla. Ikuinen kituminen oli kyllä kuolemaa pahempi.
YOU ARE READING
HARHAANJOHDETTU
Romance"Hui saakeli", se sanoi säikähtäen ja läikytti kuumaa kahvia vahingossa lattiallekin. "Unohditko, että mä asun täällä?" nauroin. "En vaan muistanut, että näytät noin zombilta", se virnuili ja käski mun katsoa peiliin. Noel oli tottunut puuroutuneese...
