HARHAANJOHDETTU

16. Rikkaruohoja

TW: itsemurhasta puhuminen, ahdistus, paniikkikohtauksen lyhyt kuvaus

***

Istuin sen saman laiturin nokassa, jolla olimme istuskelleet Marian kanssa vain pari päivää sitten. Tarvitsin vähän raitista ilmaa.

Huomasin jonkun teiniporukan hengailevan toisella vastaavalla laiturilla lyhyen matkan päässä. Jostain syystä se sai mut ahdistuneeksi. Joku teini-ikäisissä vaan sai mut aina hermostumaan. Ehkä se johtui siitä, että useimmiten se oli ikävaihe, jossa ihmiset olivat kaikkein tuomitsivimpia toisiaan kohtaan. Ei mua kiinnostanut, mitä joku vanha papparainen musta ajatteli, eikä mua olisi pitänyt kiinnostaa kenenkään muunkaan mielipiteet. Ehkä teinit vaan sai mut asettumaan sen saman ikäisen Noelin asemaan ja pelkäämään, mitä musta ajateltiin.

Siihen aikaan oli tuntunut siltä, etten osannut olla yhtään kuin muut tai oikeastaan yhtään mitään.

Yritin karistella ajatukset päästäni pois ja keskittyä vain meren yläpuolella lipuvien pilvien tarkkailuun. Tahdoin vaan irti kaikesta ahdistavasta - edes vähäksi aikaa.

"Noel", pehmeä ja varovainen, melko tutuksi tullut ääni, keskeytti ajatukseni. Maria istuutui viereeni kuin olisi pelännyt mun juoksevan muuten karkuun.

"Mitä on sattunut?"

Maria puri huultaan ja vaikutti taas aivan erilaiselta.
Olin yrittänyt ymmärtää, että se oli vaan vilkas persoona ja reagoi nopeasti muutoksiin, ettei ollut mitään hengen hätää, mutta jokaisella kerralla menetin vain uskoani siihen. Ei kenenkään kuulunut näyttää surulliselta koko ajan.

Nostin käteni tytön hartioille ja vedin aivan itseeni kiinni. Ei mennyt kuin hetki ja Marian poskea pitkin kiemurteli yksi suolainen kyynel. Rutistin Marian entistä tiukemmin itseäni vasten ja annoin tytön itkeä rauhassa kaikki tunteet ulos. 

En taaskaan tiennyt, mitä siinä kohtaa olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Olin hämilläni, kun olin taas tässä samassa tilanteessa. Olin taas kuuntelemassa, kun Maria itki.

Toisaalta taisin nyt myös saada syyn sille, miksi Jami oli käyttäytynyt tänään niin kummallisesti. Kai se oli vain ollut huolissaan Mariasta, kuten mä olin epäillytkin.

Silitin Marian sotkuista tukkaa ja yritin pitää itseni kasassa, vaikka muakin alkoi jo pikku hiljaa ahdistaa tää kaikki. Siitä huolimatta, miten paljon olin nähnyt tätä samaa, ihan sama että olin aiemmin ehkä jo tottunut tähän. Nyt en enää tiennyt syitä Marian suruun ja ahdistukseen. Eihän niille aina tarkkoja syitä löytynytkään, mutta tuntui niin kamalalta nähdä sen kärsivän jatkuvasti.

Aurinko paistoi ja maailma oli rauhallinen. Marian itku sai kaiken, sen lämpimän kesäillan taivaan, sopivan heleän tuulen ja tyynen meren, tuntumaan hirmumyrskyltä.

Olisin tahtonut tietää syyn - taas. Olisin tahtonut voida auttaa, mutta edelleenkään Maria ei luottanut tarpeeksi.

Mua vitutti, vaikka tahdoin kuitenkin olla sille turvallinen ihminen, jota kohtaan sen ei olisi tarvinnut kokea velvollisuuden tunnetta. Silti mä odotin sen kertovan, mikä sillä oli hätänä. Mä yritin kaikkeni olla sitä kohtaan luottamuksen arvoinen. Olin tukena sen minkä pystyin, kuuntelin ja yritin neuvoa. Mä en kuitenkaan ollut mikään ennustaja tai maailmanparantaja. Mä toivoin ihan liikoja ja sain itse itseni tippumaan aina sieltä pilvilinnasta, kun huomasinkin, ettei mikään ollut muuttunut.

Maria yritti puhua, muttei se saanut suustaan ulos kuin nyyhkäisyjä. Annoin sen painaa päänsä mun rintaa vasten ja kastella mun paidan.

Mun teki pahaa katsoa sitä, kun en tiennyt mikä tai mitkä asiat tän takana velloi. Mä tahdoin saada syyn. Kaikki ne mielessä pyörivät tunteet sekoittuivat keskenään ja muodostivat tumman möykyn puristamaan mun kurkkuani. Mä olisin tahtonut tappaa sen, mikä sai Marian voimaan näin. Olisin lusinut vaikka vankilassa, jos Maria olisi siten saanut voida paremmin.