HARHAANJOHDETTU

7. Ei ainakaan ihan perseelleen

TW: henkinen pahoinvointi

Istuimme pitkään hiljaa kahvipöydässä, kumpikin syvällä ajatuksissaan. Välillä Maija kehui pizzani maistuvan oikein erinomaiselta. Hän yritti kai tuputtaa alitajuntaani jotain puhuessaan jatkuvasti isästäni, joka oli kuulemma myös ollut kova leipomaan ja laittamaan ruokaa ihan pienestä pojasta saakka. Ehkä hän huomaamattaankin toivoi, että alkaisin yhtäkkiä rakastamaan biologisia vanhempiani, mutten kyllä ymmärtänyt, mitä minun heissä olisi pitänyt rakastaa.

Kuinka voisin rakastaa ihmistä, josta tiesin suurinpiirtein vain nimen? Miten minun olisi pitänyt rakastaa äitiäni, joka poltti ja joi koko raskauden ajan välillä vähemmän, välillä enemmä? Ei ollut hänen ansiotaan, ettei minulle jollakin ihmeen kaupalla ollut tullut siitä lähes mitään vahinkoa. Synnyin normaalia pienikokoisempana, mutta muuten selvisin vähällä. Siitäkö pitäisi olla kiitollinen? Tai isästäni, joka olisi kännissä saattanut töytäistä vaimonsa portaat alas ja tappaa sekä minut, että "äitini".

Tiesin kyllä, että he olivat tehneet oikean ratkaisun luovuttaessaan minut pois. En silti ymmärtänyt mummini ajatusmaailmaa. Ihan kuin hän vain olisi sivuuttanut poikansa alkoholismin ja tuputtanut mulle ajatusta täydellisestä, viattomasta... isästä.Kukaan ei pakottanut vanhempiani pitämään minua, juomaan ja polttamaan raskauden aikana ja olemaan hankkimatta apua ongelmiinsa. Ehkä olin vain turhan jyrkkä tai sitten mummini oli turhan mustavalkoinen.

Ehkei kumpikaan ollut oikeassa tai väärässä, mutta kyllä tuo koko jupakka tuntui pelkältä sotkulta mun pääni sisällä.

En tahtonut istua vain hiljaa, mutten kyllä osannut sanoakaan mitään. Saattoihan vaikeneminenkin olla paskanjauhantaa parempi vaihtoehto. Kaipasin vain lohduttavaa olkapäätä. Ikävä äitiä ja isääni kohtaan tuntui vain kasvavan, vaikka ajan kuuluisi parantaa.
Tulihan sitä mietittyä, että kaipasivatko he minua koskaan sen jälkeen, kun jättivät minun oman onneni nojaan.

Ehkei mua kiinnostanut kuulla ihmisistä, joiden kanssa satuin jakamaan samat geenit. Ehken ollut kiinnostunut kuulemaan siitä, miten vanhempani olivat laittaneet minut aluille baarin vessassa tai siitä, miten he olivat vihanneet niitä kahta viivaa tikussa, niin paljon että olisivat tahtoneet ostaa henkarin.

Nousin ylös ja suuntasin ovelle. Mummi tuli perässäni sen verran hitaasti, että sai minut kiinni vasta omalta oveltani.

"Noel, minne sinä menet?" heiveröinen ja hätääntynyt ääni kaikui rappukäytävässä.

"En vihaa sinua enkä biologisia vanhempiani, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. En myöskään vihaa kasvattivanhempiani, koska rakastan heitä kaikesta huolimatta. En osaa vihata heitä tarpeeksi. Tarvitsen nyt vain aikaa sulatella tätä kaikkea, sinua ja niin edelleen, mutta tulen kyllä käymään jossain vaiheessa."

Mummeli katsoi minua hieman surumielisenä, mutta nyökkäsi kuitenkin hyväksyvästi. Annoin pienen hymyn käväistä huulillani ennen kuin pakenin asuntooni.

Mistä lähtien olin alkanut käyttäytyä noin? En tuntenut itseäni. Tuntui siltä kuin olisin ollut taas siinä painajaisessa. En tuntenut olevani omassa kehossani, vaikka pystyinkin liikkumaan Kaikki asiat vain olivat alkaneet muuttua sen aamun jälkeen, kun Maria oli seisonut siellä metsätiellä ja noussut autoni kyytiin.

Pääni oli liian täynnä kaikkea uutta ja se pisti ahdistamaan. Silloin, kun elämässäni ei tapahtunut mitään, oli ahdistanut, ja nyt kun viimein pääsin pois siitä oravanpyörästä, ahdisti silti. Ehkei koskaan vain tulisi ajanjaksoa, kun olisin siitä vapaa ja osaisin ottaa rennosti.Ihan kuin kaikki muut näkisivät selkeän polun edessään, mutta omani oli kuin mikäkin sokkelo. Oli niin monta vaihtoehtoa, etten tiennyt mikä olisi oikea ja lopulta tuntuikin siltä kuin ei olisi vaihtoehtoja ollenkaan.