TW: rikkinäiset perhesuhteet
Mun koko keho yritti kai tehdä volttia ja mun mielen oli vaikea sisäistää koko viestin merkitystä.
Mä saattaisin ihan oikeesti päästä töihin?
Soitin takaisin siihen tuntemattomaan numeroon. Puheluun vastasi joku Markku, kuka ilmeisesti tulisi toimimaan mahdollisesti mun esimiehenä.
En ollut tiennyt, että sieltä saatettaisiin soittaa, joten olin ihan paskat housuissa, kun olin möhlinyt heti alkuunsa. Markku ei kuitenkaan vaikuttanut tiukkapipolta, vaan kertoi vaan sijainnin ja kellonajan, jotka kirjoitin itselleni ylös.
Tuntui ihan uskomattoman epätodelliselta. Miten paskasti alkaneesta aamusta saattoikin hetkessä muuttua ehkä paras pitkään aikaan?
Etsin kaapista itselleni vaatteet, työnsin puhelimen taskuuni ja marssin eteiseen. Vedin takin päälleni ja kengät jalkaan, nappasin avaimet matkaan ja lähdin ripeästi astelemaan rappuset alas. Alimmassa kerroksessa Samppa käveli mua vastaan ja kysyi, mihin olin menossa. Vastasin, että käyn poistattamassa tikit ja se lupasi pistää ruokaa tulemaan sillä välin.
Unohdin mainita koko työhaastattelusta, kun en ollut itsekään vielä täysin ymmärtänyt, mitä se käytännössä tarkoittaisi.
Nahkatakki oli jälleen ihan sysisurkea valinta, jonka toistin jo ties kuinka monetta kertaa. Pakkanen tuntui kiristyneen, mutta onneksi autolle ei ollut pitkä matka. Mersu väänsi vähän vastaan. Sekään ei tykännyt aikaisista herätyksistä, vaikka kello olikin jo lähemmäs kymmentä.
Käänsin auton ympäri ja lähdin huristelemaan kohti keskustaa.
Vastaanotolla oli taas se sama elämäänsä kyllästynyt nainen, joka tasaisella, tunteettomalla äänellään ohjeisti mua tällä kertaa jäämään käytävän keskipaikkeille. Istahdin kovalle penkille ja kaivoin kännykän taskustani. En ehtinyt sitä kyllä kauaakaan naputella, kun tuttu hoitaja avasi oven huhuillen mun sukunimeä.
"Moro", mä sanoin tukkansa ponnarille kietaisseelle tytölle. Maria hymyili mulle ja moikkasi takaisin. Se päästi mut huoneeseen ja istui sitten koneen ääreen.
"Sä varmaan sait viestiä tikkien poistosta?" se kysyi ja naputteli koneella jotain. Nyökkäsin sen alkaessa etsiä jotain välineitä. Oli outoa, että juuri se poisti mun tikit, mutta ainakin jännitys helpotti huomattavasti.
"Sen ei sitten pitäisi sattua", se sanoi ja kolisteli varastohuoneen puolella.
"Joo, ei mua pelota", huusin ja se nauroi.
"Kohta pelottaa", se sanoi muka hurja ilme naamallaan. Lähinnä se vaan näytti höpsöltä. Tyttö nappas mun käden itselleen ja katsoi tikattua sormea.
"Täähän on parantunu tosi hyvin", se sanoi ja mua huvitti, että se kehui mun sormea.
"En mä kyllä mitään oo tehny sille", sanoin ja se hymähti.
Se nappasi pöydältä jonkin erikoisen välineen, jolla alkoi irroittaa tikkejä. En mä pystynyt katsomaan, mitä se teki, mutta tunsin kyllä kun jotain mun sormesta venyi ulos. Se oli vähän kuvottavan tuntuista, mutta jollakin oudolla tavalla myös miellyttävää.
"Pitäiskö mennä kahville tän jälkeen? Mulla on tauko nimittäin kohta", se ehdotti ja mä nyökyttelin hampaitani purren. En edes tajunnut, miten hämmentävä sen ehdotus oli siinä tilanteessa. Olin liian keskittynyt hillitsemään oksennusrefleksiä.
"Valmista. Mä putsaan vielä ja sitten laitetaan sellanen haavateippi tuohon päälle vähän suojaamaan", tyttö selitti nopeasti ja lähti viemään tarvikkeensa pois.
Uskaltauduin katsomaan sormeani, joka näytti lievästi sanottuna vähän etovalta. Ehkä Maria oli vain tottunut tällaiseen.
Hetken päästä me jo käveltiinkin terveyskeskuksen lähellä sijaitsevaan kahvilaan. Maria oli vaan nopeasti peitellyt mun sormeni sillä haavateipillä ja hakenut ulkovaatteensa pukuhuoneesta. Se tuppasi kuulemma yleensä syömään eväät työpaikalla, mutta nyt oli ilmeisesti erityistapaus.
Sormi tuntui jo melko normaalilta, mutta oli kieltämättä outoa, kun tikit eivät enää tuntuneet. Niihin oli jotenkin ehtinyt jo tottua.
Maria valitsi itselleen kahvin ja kroissantin ja mä ostin kakkupalasen ja kahvin.
"Miten sun työt on alkanu?" mä kysyin ja se nielaisi suunsa tyhjäksi.
"Tosi hyvin. Ei kaikki kollegat oo ihan mieleisiä, mutta kyllä niiden kanssa toimeen tulee ja töitäkin riittää ihan kiitettävästi näin pieneksi paikaksi", se sanoi ja haukkasi uuden palan kroissantistaan.
"No varmaan, kun mä kuulun vakioasiakkaisiin", naurahdin ja se hymyili suu täynnä leivostaan.
Näytti aivan ruokaa poskiinsa varastoineelta marsulta.
"Ja arvaa mitä!!" mä yhtäkkiä muistin itsekin ja hieroin käsiäni innoissani yhteen. Mulla ei ollut ollut pitkään aikaan mitään mielenkiintoista kerrottavaa omasta elämästäni.
Tyttö kohotti kiinnostuneena toista kulmakarvaansa.
"Mä pääsin työhaastatteluun", kerroin ja otin kulauksen kahvistani. Se peitti suustaan pursuavan kroissantin palasen kädellään ja nousi sitten pöydästä kävellen mun puolelle antamaan halauksen.
"Eikä, onnea!" se sanoi suu täynnä leivostaan ja mä kiittelin nauraen. Enhän mä työtä varsinaisesti ollut vielä saanut, mutta olin mä silti onnellisempi, kun asiat meni eteenpäin - ainakin vielä vähän aikaa.
"Sieltä S-Marketistako?" se varmisti.
Nyökkäsin: "En mä muuallekaan laittanu hakemusta."
Me juteltiin niitä näitä, kunnes Samppa laittoi viestiä, jossa tiedusteli kauanko mulla vielä menisi. Olin ihan täysin unohtanut sen sanoneen laittavansa ruokaa.
YOU ARE READING
HARHAANJOHDETTU
Romance"Hui saakeli", se sanoi säikähtäen ja läikytti kuumaa kahvia vahingossa lattiallekin. "Unohditko, että mä asun täällä?" nauroin. "En vaan muistanut, että näytät noin zombilta", se virnuili ja käski mun katsoa peiliin. Noel oli tottunut puuroutuneese...
