HARHAANJOHDETTU

12. Pikkuveli

TW: sairaala

***

Kuu teki tuloaan taivaalle auringon sukeltaessa maailman reunan taa. Taivas oli pilvetön ja ilma tyyni. Yhtä tyyni kuin pieni kyläpahanen, täynnä hiljaisuutta. Punaisena hehkuva taivas varjosti kerrostalojen rivistöä. Metsä kaukana kunnan rajamailla oli vaiti. Luonnon äänet eivät eksyneet ihmisten korviin. Oli perjantai ja vuoden vaihtuminen oli saanut ihmiset liikkeelle.

Hiukset sekaisin ja meikit levinneinä aikuisuuden kynnyksellä harppova mies, Noel, laahusti raskain askelin ruosteen punaista mercedes-benziään kohti. Lunta oli nilkkoihin saakka, mutta Noelilla oli jalassaan vain lyhytvartiset tennarit, joiden väri sointui yhteen hiekkapölyn värjäämän lumen kanssa. Hänen mielensä oli täynnä ajatuksia. Uusivuosi oli kulunut yksin kotona istuskellen, lukuun ottamatta hänen laiskanpuoleista kissaansa, joka oli viihtynyt vuoden vaihdoksen hetket omassa pienessä kopissaan.

Maria, Noelin ihastuksen kohde, jota hän ei ollut suostunut aluksi myöntämään edes itselleen, oli viettänyt uuden vuoden samaten omassa pienessä asunnossaan parin ystävänsä seurassa.
Noel ja Maria olivat pitäneet viimeisimmän puhelunsa jälkeen etäisyyttä toisiinsa. Kumpikin tuntui vain harhailevan ajatuksissaan ja olevan epävarma siitä, miten tilanteessa kuuluisi seuraavaksi edetä.

Noel oli lähtenyt ajamaan purkaakseen pään täyttävää ahdistustaan. Keli oli suopea, mutta pimeissä kohdissa oli mustaa jäätä, joka jäi helposti varjoihin piiloon. Noel painoi kaasun pohjaan kääntyessään kerrostalon pihasta päätielle. Autoja tuli tasaisin väliajoin vastaan, mutta suurin osa ihmisistä värjötteli vielä töissä. Noel oli ottanut vapaapäivän kuormittavan ahdistuksen seurauksena. Hänestä oli tuntunut siltä kuin tunne olisi puristanut hänet yhteen nurkkaan pieneksi, kivettyneeksi, möykyksi. Siksipä hän kai tahtoi paeta sitä ratin taa. Pomolleen hän oli tosin ilmoittanut olevansa migreenissä.

Eihän kukaan nyt omien ajatustensa vuoksi jäisi pois yhteiskunnan palveluksesta, eihän?

Noel lisäsi vauhtia päästessään moottoritien kiihdytyskaistalle. Hän vilkaisi olkansa yli nähdäkseen tyhjän tien takanaan. Silmät eivät kuitenkaan tunnetusti olleet aina erehtymättömät. Niihin ei saanut luottaa loputtomiin.

Havaitsematta jäi kiitettävän kovaa vauhtia kiihdytyskaistan saavuttava rekka, joka oletti kolmion takaa tulevan mersun tietysti väistävän. Kuskit reagoivat tilanteeseen, mutta liian myöhään. Rekan keula ehti hipaista mersun takaosaa ja sai sen kääntymään vauhdissa. Noel painoi jarrun pohjaan, mutta jään liukastama tie sai hänet menettämään autonsa hallinnan. Auto pyörähti kyljelleen moottoritien väliaitaa vasten ja hän onnistui lyömään päänsä ikkunalasiin. 

'Parikymppinen mies, rekka törmännyt auton takapuskuriin, joka johtanut auton hallinnan menetykseen. Mies lyönyt päänsä auton ikkunaan ja menettänyt tajuntansa. Lanssissa annettu koko matkan lisähappea ja ibuprofeenia 500mg suoneen. Kiireellinen pään magneettikuvaus, ja tarpeen mukaan leikkaussalin valmistelu.' 

SAMPPA

Hipsutin Hillan pehmeää, vaaleaa hiusmyttyä sormieni alla ja nojasin pääni sen omaa vasten. Ulkona oli pimeää kuin mörön perseessä ja olin onnellinen siitä, ettei meidän tarvinnut olla tuolla juoksemassa porojen perässä, kuten pari iltaa sitten. Telkkarissa pyöri Hillan suosikki tv-sarja, Ivalo. Se oli katsonut ensimmäisen kauden jo lähemmäs 10 kertaa ja mä jostain syystä taivuin aina sen tahtoon katsoa sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Salaisesti mä taisin jopa nauttia siitä ja olipahan ainakin aikaa opetella kaikkien hahmojen nimet, jotta joku päivä saatoin yllättää sen omistautumisellani.

"Laitoitko sä muuten jo ne pyykit kuivamaan?" se kysyi ja pisti ohjelman hetkeksi paussille.

"Öö, mitkä pyykit?"

"Voi luoja."

Mua nauratti. Ilmeisesti olin onnistunut unohtamaan jotain, mitä se oli sattunut jossakin kohtaa sanomaan. Ehkä mun huomioni oli silloin keskittynyt jonnekin toisaalle, kuten sen taivaansinisiin silmiin, punattuihin huuliin tai suloiseen mäkihyppytorninenään. Tuota nimitystä se muuten vihasi maasta taivaisiin.

"Mee nyt laittamaan ne. Sua ei kuitenkaan kiinnosta tää sarja niin paljon, kun mua", se käski ja alkoi työntää mua sohvalta pois.

"Eikö niitä aamulla ehtis?" mä anelin suu mutrulla.

"Ai haluat homeisen tuoksuisen paidan vai? Ala mennä jo siitä Samppeli."

"Kieltäytyisin, mutta suostutaan nyt sitten kuitenkin kun käytit mun lempi lempinimeä."

Se hymyili tyytyväisenä ja lähdin sitten laahustellen alakertaan. Töppöstelin rappusia alas tarkoituksenani laittaa puhelimesta jotain pyykkäysmusiikkia soimaan, kun se pärähti jonkun soiton johdosta ja lensi mahtavassa kaaressa pyykkihuoneen ovesta sisään. Kerrassaan erinomainen suoritus Samppa. Miten meni nyt noin omasta mielestä?

Nostin kännykän kouraani. Noelin, tai siis Nollepollenjolleeikannatavastata, nimi vilkkui näytöllä. Mitäköhän asiaa sillä taas mahtoi olla. Jotain tuiki tärkeää tietysti Mariasta. Siellä se oli varmaan taas paniikissa rakkaushuoliensa kanssa.

"Terve. Haluutko osallistua pyyk-

"Täällä on Kia."

"Öö? Sori tota, kuka?" mun aivot löi tyhjää, mikä ei tosin kyllä poikennut normaalista.

"Noelin bändikaveri, ja kaveri muutenkin."

Edelleenkään ei leikannut, mutta eipä kai sillä ollut mitään merkitystä. Voisin kysyä Noelilta myöhemmin tarkennusta, kun nyt ensin ymmärtäisin, mitä ihmettä se teki Noelin puhelimella.

"Öö, selvä. Miks sä soitat Noelin puhelimesta?"

"Sun pitäis tietää yks asia ja mulla itellä ei sun numeroa satu olemaan. Istuisitko alas hetkeks."

En tiennyt, miten mun olis pitänyt suhtautua tähän tilanteeseen. En ollut varma kuka Kia oli. Kai Noel oli joskus jostain sen nimisestä tyypistä puhunut, mutta mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi se halusi nyt puhua mulle.

"Okei, no mä istun nyt", sanoin laskeutuessani pyykkihuoneen lattialle, "Miks Noel ei voi hoitaa tätä?"

"Se ei pysty just nyt."

"Miten... Hei?! Miten niin ei pysty!!??"

Sanat iskivät mun tajuntaani tuhannen desibelin voimalla ja mun päässä jyskytti.

Ei kai se ollut tehnyt itselleen jotain peruuttamatonta?

Tiesinhän mä, että sillä oli ollut vaikeaa Marian takia - ja no elämä nyt muutenkin, mutta olin kai kuvitellut, että sillä menisi pitkästä aikaa asiat parempaan suuntaan. Eihän mun olis pitänyt luottaa intuitiooni, kun asuin monen sadan kilometrin päässä ja hyvä kun näin sitä vuodessa muutaman kerran. Vittu. Miten mä olin vaan luottanut omaan pääkoppaani niin sokeasti?

"Noel oli auto-onnettomuudessa."

"Häh?"

Mun ymmärrys ei pysynyt enää mukana ja Kian sanat saavuttivat mun tietoisuuteni vasta hetken kaiuttuaan mun korvakäytävässä.

"Se oli liittymässä moottoritielle ja kävi yhteentörmäys rekan kanssa."

"Mitä?"

"Se oli liitty-

"Joo, kyllä mä kuulin. Mä... mä en vaan nyt oikein tajua."

"Se on tällä hetkellä sairaalassa tutkimuksissa, mutta ei ne vielä suostuneet kertomaan kauheasti mitään. Me ollaan nyt Marian kanssa täällä ja saatiin tää Noelin puh-

"Siis... tekikö se sen tahallaan?"

Kia huokaisi puhelimen toisessa päässä.

"No eihän me sitä tietenkään tiedetä, kun siltä nyt ei voi kysyä, mutta sitä mä olin ajatellut kysyä sulta, kun sä sen varmasti parhaiten tunsit... tai siis tunnet, sori."

Vittu, että alkoi itkettää. Mua ei kiinnostanut vaikka nuo pyykit olisivat aamuun saakka tuossa ja vaikka vielä homehtuneet, mutta mä helkkari sentään taisin menettää mun parhaan ystäväni ihan yhdellä salaman välähdyksellä, eikä se ollut reilua.

"En mä oikeestaan osaa sanoa. Se mulle ekana tuli mieleen, kun sä... kun sä kerroit, mitä oli tapahtunu. Mutta mun mielestä Noel voi ihan hyvin sillon, kun mä jouluna siellä kävin... "

"Ihan yhtä hyvin se saattoi olla vaan onnettomuus. Ei nyt spekuloida sitä. Toivotaan vaan parasta ja, että Noel selviää mahdollisimman vähin vaurioin."

"Pääseeköhän sinne kukaan muu kun sukulaiset kattomaan?"

"Kyllä mä luulen, että ne voi päästää meidät sitten, kun tilanne on vähän rauhallisempi."

"Okei. Jos mä otan seuraavan junan tai lähen ajamaan-

"Hei, stop! Sä et kyllä ota auton ratissa nyt metriäkään ja suosittelen sun nyt myös nukkuvan yön yli. Onko sulla joku siellä, kuka vois pitää sulle seuraa?"

"On, mutta-

"Ei mitään muttia. Nyt lepäät ja tuut sitten, kun oot saanut ensin ittes kuntoon. Siitä ei oo kenellekään mitään apua, että raahaat ittes rättiväsyneenä sieltä tänne."

"Okei. Kaipa se on pakko."

"Noniin, hyvä. En kyllä yhtään ihmettele, miks oot Noelin paras frendi. Ootte molemmat tollasia yhtä huolehtivaisia - ja jääräpäisiä."

"Kiva."

"Oon pahoillani, että jouduin tutustuttamaan sut nyt itseeni tällaisella asialla. Tiedätkö muuten, onko Noelilla vara-avainta sen kämppään? Marian mukaan sillä on kissa, josta jonkun pitäis kyllä huolehtia sillä aikaa, kun Noel on siihen kykenemätön."

Olin onnellinen siitä, että Noelilla oli vihdoin Klausalassakin ihmisiä, jotka välittivät siitä oikeasti. Oli huojentavaa tietää, ettei se ollut siellä ihan yksin.

"Eihän se sun syy oo, ja mulla pitäis olla avain sinne. Tuon sen, kun tullaan Hillan kanssa. Kiitos, että ootte apukäsinä. Noel arvostais, jos tietäis."

"No, mutta öitä ja ilmottele sitten, kun tuutte. Mä laitan viestillä mun numeron, niin ei tartte lainailla tätä Noelin puhelinta tän enempää."

"Öitä."

Yhtäkkiä hiljaisuus vaan imas sisällensä. Ei mitään ääntä mistään. Ikkunasta loisti pimeä taivas ja pari lumihiutaletta oli juuttunut lasiin. Mä tuijotin edessäni olevaa avointa pesukoneen luukkua ja toivoin, että voisin ahtautua tuonne ja pyöriä siellä niin kauan, etten tajuais enää maailman menosta mitään. Mä en voinut uskoa asioita, jotka olin hetki sitten vastaanottanut korvillani. En osannut käsitellä niitä mitenkään. Mun raajat oli lamaantuneet paikalleen ja pari kyyneltä valui poskea pitkin alas.

Miten yks saatanan rekka voi muuttaa mun päivän näin helvetin monimutkaseksi?

"Samppa? Kauan sulla menee? Jakso ehti jo loppua ja mua väsyttää sen verran, että käytäiskös me kohta jo nukkumaan. Huhuu?"

Hilla töppösteli hetken kuluttua pyykkihuoneen ovelle ja muuttui silminnähden säikähtäneeksi ja huolestuneeksi nähdessään mun naaman. En muistanu, koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon.

"Mikä hätänä? Ei sun tietenkään tarvitse pyykätä väkisin, jos sua väsyttää. Anna anteeks, että mä käskin-

"Ei tää johdu noista pyykeistä, höpsö... "

Se kyykistyi mun viereen ja pyyhki karkailevat kyyneleet kämmeniinsä. Mä katsoin sen huolissaan tarkkailevia, maailman täydellisimpiä silmiä, joiden sininen rauhallisuus vei hetkeksi kaikki mun murheet mukanaan.

"Mitä on tapahtunu?"

Se palautti mun mieleeni takaisin ne äänet, ne sanat, jotka Kia oli puhelimen kautta mun korvaani sanonut. Mä toivoin, etten olisi kuullut niitä, että se olisi ollut vaan väsynyttä hourailua ja pahaa unta, mutta todellisuutta ei voinut muuttaa ja mä elin yhtäkkiä keskellä painajaista.

Uusi kyynelrypäs valui poskia pitkin alas ja mun piti hetki hengittää ennen kuin sain suustani muutakin kuin itkuisia huokauksia.

"Noel... Noel on... Noel."

"Mikä Noelilla on?"

"Se. Se törmäs... rekkaan. Rekka törmäs siihen. Se."

"Voi ei! Millon?" Hilla hätääntyi, mutta rutisti mun tärisevän ruumiini käsiensä lämpöön ja prosessoi itse kuulemaansa asiaa. "Lähdetäänkö me sinne?"

"Ei. Ei enää tänään. Pitää nukkua yön yli, tai ainakin yrittää", mä sanoin yllätyksekseni rauhallisesti, vaikka olinkin hetki sitten ollut Hillan kanssa ihan samoilla linjoilla. Tiesin kuitenkin Kian olleen oikeassa. Ei meistä olisi siellä mitään apua rättiväsyneinä ja itkemisestä uupuneina. Riskeerattaisiin vaan oma henkemme, jos lähdettäisiin liikenteeseen tässä mielentilassa.

"Joo. Se on kyllä varmaan ihan järkevää", se pyyhki mun kyyneleet paitansa hihaan ja pussasi mun nenää.

"Älä huoli Samsam. Noel on semmonen yllätysten herra, että se vielä nousee sieltä ja vitsailee asiasta jo huomenna", Hilla yritti lohduttaa, mutta vaikka kuinka halusinkin uskoa sen sanoihin ja nähdä Noelin todella tekevän niin, niin ikävä kyllä mä tiesin sisimmässäni majailevan realistin aivoin, ettei asia todellakaan ollut kovin todennäköistä. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain leffoissa.














Aamu koitti ja musta tuntui vaan entistä väsyneemmältä yön jälkeen, vaikka uni oli tullut kyllä ihmeen helposti tilanteesta huolimatta. Hilla oli herännyt jo varhain ruokkimaan porot ja keittämään meille molemmille isot kupilliset kahvia. Sitä me todella tarvittiin, kun energiaa tuskin liikenisi muualta kuin kofeiinista.

Mä päätin, että on viisaampaa mennä junalla kuin astua itse auton rattiin. Me ei kumpikaan oltu henkisellä tai fyysisellä tasolla siinä jamassa, että se olisi ollut turvallinen ratkaisu. Niinpä me nyt istuttiin toista tuntia junassa kohti Klausalaa, vaikka pysäkkejä välissä tuntui olevan vielä lähemmäs tuhat. Kaipa me oltaisiin vielä tämän vuorokauden puolella perillä.