HARHAANJOHDETTU

14. Auringon lyhyet säteet

TW: paniikkikohtauksen lyhyt kuvailu

***

Naputin rattia. Olin unohtanut katseeni suoraan terveyskeskuksen oville. Sisällä kävi liikettä, mutta yksikään ulostulijoista ei ollut ollut vielä Maria. Radiossa soi jokin hiljainen balladi ja aurinkokin oli alkanut jo laskemaan. Puut heiluivat tuulessa ja ihmiset pitelivät päähineistään tiukasti kiinni.

Lopulta huomasin yhden oranssiin hameeseen ja mustaan nahkatakkiin sonnustautuneen, tutunnäköisen tytön poistuvan terveyskeskuksen etuovesta pyyhkien hiuksia silmiltään. Marian ruskeat nappisilmät kohdistuivat suoraan mun autooni ja huomasin hymyn pyrkivän tytön poskille. Se piteli hametta tiukasti itsessään kiinni, jottei se nousisi tuulen mukana. Se näytti ihan elokuvan päähenkilöltä. Juuri siltä, jota kukaan ei voinut vastustaa. 

"Moi!" tyttö tervehti ja istui hymyssä suin autoon.

"Moi."

"Mihin mennään?"

"Mihin sä haluut?"

Maria pohti vastausta vähän aikaa ja käänsi sitten radiota kovemmalle.
"Tää on mun lempi biisi!!" se kiljahti kuin pieni lapsi ja mua alkoi naurattaa.

Radiossa soi Finneas O'Connelin Till Forever Falls Apart. Ihan kuin tää hetki ei jo muutenkin olisi ollut kuin suoraan jostain elokuvasta, niin vielä musiikkikin oli piste i:n päällä.

"Miten sun työpäivä meni?" kysyin.

Maria huokaisi, mutta hymyili kuitenkin. Oli niin outoa nähdä se iloisena. Se oli ihan eri ihminen, mutta hyvällä tavalla. Tuntui pahalta olla niin tottunut sen masentuneeseen puoleen. Olihan tää hymyilevä ja elämästä nautiskeleva paljon kivempi versio. Se versio, jonka mä halusin siitä eniten nähdä.

"Hyvin. Rehellisesti oikeesti hyvin. Musta on tuntunu sun heräämisestä lähtien niin paljon paremmalta", se kertoi ja kääntyi katsomaan mua. Menin ihan lukkoon sen sanojen takia.

"On kiva nähdä sut noin ilosena."

Maria hymyili ja nojautui penkkiinsä paremmin.

"Mistä sä nuo vaatteet oikeen hommasit, kun aamulla olit ihan ryysyissä?" sanoin keventääkseni latautunutta tunnelmaa, vaikka eihän siinä kai mitään vikaa ollutkaan.

Toivoin vaan, että voisin jutella Marialle normaalisti. En tahtonut sen luulevan, että näin sen vaan jonain palkintona, esineenä tai saavutuksena. Tai olihan se mulle saavutus, mutta eri tavalla kuin se olisi saattanut luulla.

"Hah, kiitti vaan. Ne oli mulla laukussa. Olin ajatellut meneväni baariin töiden jälkeen", se vastasi.

"En kai mä pilannu sun suunnitelmia?" kysyin hätääntyneenä.

"Et. Parempi näin. Siellä olis kuitenkin tullu vaan tylsää."

Se nappasi mun ratin päällä lepäävän käden itselleen ja tutki mun käteni juovia ihan kuin ne olisivat kiinnostaneet sitä paljonkin.

"Ootko sä nyt sitten joku selvännäkijä?" naurahdin. Se hymähti, lomitti sormensa mun omien ympärille ja ehdotti sitten, että mentäisiin jätskille.

Keli oli tuulesta huolimatta vielä lämmin ja aurinko oli saanut taivaan punertumaan nätisti. Pysäköin auton sataman parkkipaikalle ja irrotin käden Marian omasta noustessamme autosta ulos.

Tuleva kesä tuntui pelkiltä pilvenhattaroilta. Olisi tehnyt mieli nauraa itselleni ja sille, miten pehmo musta oli oikein tullut Marian myötä. En osannut enää olla niin kivikova ja kylmä. Jotenkin mä aina ennen olin ollut sitä mieltä, etten ikinä rakastuisi kehenkään, tai ettei kukaan ainakaan rakastuisi muhun. Mulla oli ollut mielestäni kivaa yksinkin, mutta jälkeenpäin ajateltuna ne oli kai vaan jotain tekosyitä ja suojautumiskeinoja aivoilta, etten kokis itseäni niin yksinäiseksi kuin todellisuudessa olin ollut.

En mä tarkoittanut, että ihmisen oli pakko seurustella, jotta tuntisi itsensä kokonaiseksi. Mulla ei vaan ennen Mariaa ollut ollut täällä ketään, jolle purkaa asioita. Sampalle saattoi soittaa, mutta ei se kuitenkaan ollut sama asia kuin joku, joka olisi ihan oikeasti läsnä ja fyysisesti siinä vieressä.

Marian kautta olin tutustunut myös moniin muihin huipputyyppeihin, joista oli tullut mulle myös ihan helvetin tärkeitä. En siinä aaltoilevaa merimaisemaa siristävin silmin katsellessani tajunnutkaan, miten paljon hyvää mua ympäröi.

"Mitä sä otat?" Mari kysyi ja veti mua sataman laidassa nököttävälle kioskille päin.

"En mä tiedä. Valitse mulle joku."

Tyttö päästi kädestäni irti ja kipitti itsekseen kioskille. Mä jäin kauemmaksi odottamaan.

Se oli oikeasti lumoava. Mun oli jatkuvasti vaikea käsittää, että Marian kaltainen tyyppi oli musta kiinnostunut. Kai sen takia mun oli niin vaikea uskoa, että se oikeasti oli ihastunut ja tosissaan mun kanssa. Kai siksi mun oli ollut niin pitkään vaikeuksia hyväksyä edes omat tunteeni sitä kohtaan.

Päätin, että oli hyvä aika puhua kaikki auki nyt. Pitäisi tehdä selväksi, etten pelleillyt sen tunteilla tai vaan yrittänyt hyötyä siitä. Olin ihan oikeasti melko vakavasti ihastunut siihen, eikä se ollut kooman aikana mihinkään hiipunut. Kai se oli viimeistään todistanut mulle itsellekin sen, ettei nää tunteet olleet vain katoamassa hetkessä pois. Välillä mä olin luullut niiden heikenneen, mutta joka kerta Marian katse, ele tai ilme, melkein mikä tahansa asia, mitä se teki, sai mun jalat ihan veteliksi.

Pian tyttö palasikin jo mun luo kahden punavalkoisen tuutin kanssa.

"Sori, se on vaan perus mansikka. En uskaltanu ottaa riskillä jotain, mistä sä et takuulla pitäis", se pahoitteli.

"Tuo mulle jäätelö, mistä mä en tykkää. Lyön vetoa, ettei sellasta oo, mutta onhan tää nyt aika hyvää", sanoin ja nuolaisin jäätelöäni, joka alkoi uhkaavasti sulaa.

"Mennäänkö tonne laiturin päähän syömään?" Maria ehdotti ja osoitti vähän matkan päässä sijaitsevaa laituria, jonka toisella puolella oli purjeveneiden rivistö. Suostuin ehdotukseen.

Me käveltiin tötteröinemme ihan laiturin nokkaan ja Maria nosti hameensa helmaa, jotta sai jalkansa roikkumaan betonireunalle, varpaat hipoen veden pintaa.

"Outoa, miten on jo melkein kesä."

"No, sähän nukuitkin talvesta suuren osan", Maria naurahti.

Hymyilin.

"Karhuilla on varmaan helppoa", totesin ja haukkasin jäätelöäni.

"Herran jumala! Et oikeesti just purassu sun jäätelöä?" Maria kauhisteli ja mä ihmettelin sen dramaattisuutta.

"No, miten mun tää sitten pitäis saada kurkustani alas?"

"Se pitää nuoleskella. Muuten se menee epätasaseks", se sanoi.

"Jaaha. En näköjään saa enää tehdä mitään omin ehdoin", sanoin vitsillä ja Maria nyökytteli päätään.

"Et niin."