TW: väkivalta, ahdistus
***
Maria pujotti sormensa mun omieni lomaan. Aurinko laski kaukana horisontissa pimentäen maailman pelkkään kuun valkeaan hohtoon. Oli ehkä tyhmä idea valvoa juuri ennen keikkaa näin myöhään. En tulisi olemaan virkeimmilläni huomisiltana, mutta uskoin sen olevan kaiken tämän arvoista.
Marian hymy ja tähtien mukana tuikkivat silmät piirsivät värejä muuten niin synkälle polulleni. Olin tullut kuukausien saatossa tuohon tyttöön tutustuttuani yhä vain rakkaudenkipeämmäksi. Ei se tosin nykyään enää vaivannut mua. Tunsin olevani turvassa sen kanssa, enkä olisi voinut tuntea itseäni yhtään enempää itsekseni.
En pelännyt enää näyttää sitä vähän kummallista puoltani. Aikaisemmin olin jotenkin kuvitellut, etten voisi koskaan kokea olevani rakastettu tai arvokas sellaisena kuin olin. Olin luopunut ajatuksesta sen jälkeen, kun melkein koko elämäni kanssani jakaneet ja mut päästä varpaisiin tunteneet ihmiset olivat luopuneet musta kuin paperinpalasta. En tuntunut olleen heille minkään arvoinen ja sen jälkeen oli ollut vaikea ajatella, että kukaan voisi koskaan olla mulle sen rakkaampi tai mä kenellekään.
Pimeä sai kaiken tuntumaan paremmalta. Jokainen aisti oli herkimmillään ja jokainen sekunti tuntui minuutilta. Koin oloni pitkästä aikaa raukeaksi ja onnelliseksi.
Maria johti mut penkille puiston reunaan. Kaduilta kuului jonkin verran meteliä, mutta yritin keskittää tarkkaavaisuuteni pelkästään vierelläni istuskelevaan tyttöön.
"Tää tuntuu ihan unelta", se sanoi ja mä tarrasin sen pienistä käsistä kovemmin kiinni.
"Et olis ton paremmin voinu kuvailla. Mulle tää on ollu yhtä unta syksystä saakka. Siitä marraskuun aamusta, kun nappasin sut sieltä tien poskesta."
Näin hymyn kohoavan myös Marian huulille. Se kuitenkin vakavoitui.
"Mä en koskaan kertonu sulle, mitä tein siellä", se totesi.
Asia oli pyörinyt mun mielessä tasaisin väliajoin siitä lähtien.
"En tiedä miten sanoisin tän-
Vastapäisen baarin edestä kuuluva rysäys keskeytti Marian lauseen. Joku oli kompastunut roskikseen aika ikävän näköisesti.
"Tolla ei taida olla kaikki ihan kunnossa. Pitäisiköhän mennä katsomaan selviääkö se tuosta itse", Maria pohti ääneen.
Joku sairaanhoitajan alitajuinen velvollisuudentunto tai jotain. Ja ennen kuin ehdin edes tuumia tilannetta sen enempää, Maria riensi jo pää kolmantena jalkana tien yli. Seurasin sitten perässä.
"Kuuletko minua? Avaa silmät", Maria herätteli miestä ja yritti saada jonkinnäköistä kontaktia selkeästi sammumispisteen rajoilla huojuvaan tyyppiin. Jollain oli näemmä mennyt vähän lujaa.
"Noel, soita ambulanssi tälle", Maria käski ja aloin kaivaa puhelinta taskustani.
Olin ihan ulapalla siitä, mitä pitäisi sanoa, mutta joten kuten sain sönkötettyä paikan sijainnin virkailijalle ja selitettyä tilanteen. Maria tosin nappasi puhelimen kädestäni jossain kohtaa, kun ajatuksen juoksuni ei ilmeisesti ollut tarpeeksi ripeää.
Tilanne sai mieleen oman onnettomuuteni.
En muistanut tapahtumista juuri muuta kuin kamalan äänen ja sen jälkeen vain heräämiseni. Silti tämä rauhattomuus sai paniikin ja ahdistuksen valloilleen sisälläni. Marialle tilanne oli arkipäivää - ainakin melkein. Olihan terveysasemalla työskentely ehkä hieman eri asia kuin hengen hädässä kamppailevien ihmisten pelastaminen. Tuskin tuokaan mies kuolemaa teki. Se oli varmaan vaan liian jurrissa päästäkseen kotiin omin voimin.
YOU ARE READING
HARHAANJOHDETTU
Romance"Hui saakeli", se sanoi säikähtäen ja läikytti kuumaa kahvia vahingossa lattiallekin. "Unohditko, että mä asun täällä?" nauroin. "En vaan muistanut, että näytät noin zombilta", se virnuili ja käski mun katsoa peiliin. Noel oli tottunut puuroutuneese...
