HARHAANJOHDETTU

4. Tunteiden laaja kirjo

TW: elämän lopettamisesta puhuminen, alkoholi

Pahoittelut, että tämä luku tulee "hieman" myöhässä! : D
(Miten toi kuulostaa jotenkin tosi tutulta, kun mietin mun vanhaa tarinaa...)
No, mutta tässä tämä nyt kuitenkin on. 
Mulla on seuraavalla viikolla koeviikko, joten voin jo hieman epäillä, että tulevissakin luvuissa voi mennä hieman yliaikaa, mutta yritän aloittaa lukemisen jo sen verran ajoissa (sen kun näkis), että ehtisin siinä sivussa julkaista näitä lukuja eteenpäin ^^
Tarkoituksena olisi siis, että seuraava luku tulisi nyt tulevana viikonloppuna. Eli jos tästä nyt jotain positiivista puolta etsitään, niin saattepahan kaksi lukua melkein peräjälkeen... :)

Mutta en viivyttele teitä pidempään!
Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tähän asti, joten muistakaa kommentoida, jos siltä tuntuu.

***

Poraamisvaiheen loppuosa oli tuntunut ihan vitun hirveältä ja musta oli tuntunut kuin se pora olisi kaivautunut mun leukaperistä läpi, vaikka ei siihen mitään ammottavaa aukkoa ollut tullutkaan.

Mä olin kysynyt joltakulta vastaanottotiskillä työskentelevältä naikkoselta, että milloin Maria pääsis töistä. Nyt mä sitten odottelin sitä odotusaulassa, jossa istui mun lisäkseni varmaan joku isä ja pikkutyttö sekä joku vanhempi pariskunta.Pian mä näinkin tutun hiuspehkoaan ponnarille solmivan sekä punaiseen kaulahuiviin käärityneen mimmin astuvan käytävän puolelle, jostakin henkilökunnan tilasta.

"Moi?" se sanoi vähän kysyvästi ja käveli mun kohdalle.

"Moi", vastasin ja se mulkoili mua kohotellen kulmiaan, kun en alkanutkaan selitellä, miksi vielä olin täällä.

"Ootin, että pääset, kun se vastaanottotiskin muikkeli sano, että vapaudut ihan kohta", kerroin ja istuin yhä rauhassa penkillä. Tyttö pyöräytti silmiään.

"Joo. Leena sano, että täällä joku kiharapäinen hurmuri oottaa mua. En mä ihan tätä odottanut", se sanoi muka loukkaantuneena. Nousin ylös ja lähdin kävelemään ulko-oville näyttäen keskaria sen suuntaan.

"Oisin mä voinut sut kotiinkin heittää, mutta ei sitten", mä sanoin ja lähdin pinkomaan autolle.

Ehdin nähdä vilaukselta taakse katsoessani, kun se lähti pinkomaan mun perään. Sit mä liukastuin johonkin salakavalasti piiloutuneeseen peilijäähän ja lensin perseelleni asfaltille.

Kuulin sen purskahtavan nauruun kauempana ja käännyin katsomaan, kun se yritti taas tukahduttaa sitä, mutta ei siitä vieläkään tullut yhtään mitään. Se kyykistyi maahan ja välillä sen nauru yltyi niin holtittomaksi, ettei siitä kuulunut kuin pihahduksia ja sitten se taas palasi räkänauruksi. Munkin oli vaikea pidätellä naurua, vaikka häntäluuhun sattuikin ihan saatanasti ja persettä ja jalkoja palellutti lumi ja jää.

Tyttö sai pikkuhiljaa naurunsa loppumaan ja se käveli sitten mun luokse edelleen vähän tyrskähdellen.

"Sä oot ihan vitun taitava", se sanoi ja auttoi mua nousemaan ylös. Puistelin lunta housuistani ja avasin sitten mersun ovet.

"Mä tiedän", vastasin, kun me molemmat istahdettiin autoon.
"Sähän voisit antaa mulle sen Leenan numeron. Se oli oikein viehättävä", mä sanoin kiusallani ja Maria katsahti mua närkästyneenä.

"Just. En tiennykään, että sun type on jotkut vanhat ryppyiset mummot", se naurahti ja pyöritti sitten mulle päätään.

"Mitä vikaa? Mulle sopis hyvin joku sugar-mommy. Raha-asiat alkais heti mennä paljon parempaan suuntaan", vitsailin. Sen silmissä pilkahti jotain, minkä se peitti sitten naurahtamalla mun heitolle.

"Ootko edistänyt sitä sun työnhaku-prosessia?" se kysyi ja ilmeisesti yllättyi, kun kerroin jo aamulla lähettäneeni hakemuksen.

"Kiva kuulla! Toivottavasti ne valitsee sut", se sanoi vilpittömästi ja ilahtui silminnähden mun aikaansaamisesta. Mullekin tuli siitä hyvä fiilis, kun joku oli musta pitkästä aikaa ihan oikeesti ylpeä.

Me oltiin vaan hiljaa  ja kuunneltiin radiota. Oli se omalla kummallisella tavallaan ihan kivaakin. Ei ollut sellainen kiusallinen tai painostava hiljaisuus. En mä oikeen osannut selittää, miltä se tuntu. Mulle vaan tuli jotenkin tuttu ja turvallinen olo sen seurasta. Tuli pitkästä aikaa sellanen olo, että mun arjessa oli vihdoin jotain järkeä. Että oli joku muukin ihminen kuin Samppa. En mä tiennyt olinko Marialle vaan yksi ihminen muiden joukossa, johon se sattuman kaupalla oli törmännyt siellä keskellä ei mitään. Ehkä sillä oli sen verran paljon kavereita, että mä olin vaan yksi niistä. Mutta ainakin se tunne, jonka se sai aikaan, riitti mulle. Se, että pystyin olemaan aidosti iloinen ja pohtimaan tulevaisuutta ahdistumatta, oli pelkästään sen ansiota. Se teki mut mielettömän kiitolliseksi. Jotenkin toivoin pystyväni antamaan sille jotain vastapalvelukseksi, vaikka en oikeastaan tiennyt miten sen olisi voinut toteuttaa ja olisiko se ollut vain outoa ja typerää.

Sen järjestämä kynttiläillallinen oli ollut ihan hiton ihana. Mä olisin oikeesti tahtonut kertoa, miten paljon sen järjestäminen oli mulle merkannut. Ehkä mä vaan pelkäsin, että se aattelisi mun olevan outo, vaikka olihan se itsekin tuntunut hieman häpeilevän yllätystään siitä huolimatta, että se oli parasta mitä mulle oli pitkään aikaan tehty.

"Jos sä saat sen paikan, niin voin hakee mun eväät sieltä ja vinkata vaikka vähän muitakin, kuten Leenaa piipahtamaan siellä", se sanoi ja vinkkasi nauraen silmäänsä Leenan nimen kohdalla. Helvetti se oli höpsö.

"Kiitti, kun autat mua mun elämäni rakkauden kanssa", mä sanoin dramaattisesti nostaen vaihdekeppiä puristavan käteni sydämen kohdalle.

"Ootko sä koskaan rakastunut? Siis ihan oikeasti", se kysyi ja vilkaisi mua, kunnes palautti katseensa ikkunasta ulos.

Mun ei edes olisi tarvinnut pohtia. En ollut. Mulla oli aina vaan ollut ihastuksia, joista ei koskaan ollut tullut mitään. Ei edes säätöjä tai varsinkaan mitään sen suurempaa. Mä tavallaan koin sen jollain tavalla epävarmuutena, vaikka tiesinkin, ettei siitä kuuluisi kantaa häpeää.

"En", mä totesin lyhyesti.
"Ootko sä?" kysyin. Ajattelin, että se vastaisi jotain tyyliin mulla on poikaystävä, johon oon umpirakastunu tai, että oon vasta eronnu tai oon rakastanu ihan vitun montaa ihmistä, mutta ei.

"En kai mäkään", se pohti ja katsoi mua. Mä yllätyin ja se taisi huomata sen.

"Mä jotenkin kuvittelin, että sä oisit", sanoin rehellisesti ja se hymähti.

"Niin. Kyllä mä olin vahvasti ihastunut mun poikaystävään, mutta se ihminen petti mut mun silloisen parhaan ystäväni kanssa. Se oikeastaan tukahdutti kaikki mahdollisuudet suurempiin tunteisiin sillä vihan ja pettymyksen määrällä, vaikka tietysti se aluksi tuntui ihan hemmetin kamalalta, kun joku niin tärkeä satutti sua niin pahasti ja olisin vaan tahtonut herätä siitä painajaisesta", se selitti.
"O-on siitä onneks jo muutama vuosi, mutta en oo sen jälkeen oikeen pystyny luottamaan kehenkään. Kavereihinkin luottaminen tuntuu jotenkin vaikealta, vaikka eihän ne nyt sillä tavalla pystyiskään mua pettämään... Mä vaan välillä pelkään, että ne toimii mun selän takana jotenkin", se sanoi ja nojautui huokauksen kera penkkiinsä.

Mä vilkaisin sitä ja yritin katseellani osoittaa välittäväni. Toivoin sen näkevän, että se voisi luottaa muhun, vaikka tiesin kyllä ettei se ollut niin yksinkertaista muuttaa alitajuntaista suhtautumistaan, vaikka kuinka paljon haluaisikin. Munkin oli vaikea uskoa ihmisten oikeasti tahtovan olla mun seurassa. Jotenkin se omien vanhempien hylkääminen oli musertanut mun silloisen vähäisenkin itsetunnon murusen. Kai mä luulin, ettei kukaan voinut rakastaa mua, jos omat vanhemmatkaan eivät siihen olleet pystyneet niin monen vuoden aikana.

"Mistä sä muuten tahdot, että Kia tulee hakemaan sua?" se sitten vaihtoi sulavasti aihetta ja mä peruutin sen talon pihaan tyhjään parkkiruutuun.

"Ihan vaan siitä pihasta. Voin laittaa tarkan osoitteen vaikka viestillä, kun et sä sitä varmaan kuitenkaan muistais, jos mä sen nyt sanon", sanoin ja se nauroi.

"Luuletko sä, että mulla niin huono muisti on?" se kysyi.

"Tietenkin", mä totesin. Se sanoi vielä heipat ja lähti sitten kotiinsa. Mä laitoin penkin lämmitystä vähän pienemmälle, kun olin säätänyt sen aika kuumalle sen jälkeen, kun olin onnistunut palelluttamaan perseeni siellä hangessa sen kaatumisen takia.












Ajelin rauhassa hiljaisessa lumisateessa omaan pihaani, mikä sijaitsi täysin vastakkaisessa suunnassa. Lumihiutaleet oli valtavan kokoisia ja mun piti kääntää pyyhkijätkin päälle, että näin edes jotenkuten ajaa. Onneksi ei ollut kovin ruuhkaista, vaikka pian muutkin ihmiset olivat pääsemässä töistä. Vielä sai ajella sen kummemmin pelkäämättä.

Lähetin Marialle myöhemmin mun osoitteen ja se ilmoitti välittävänsä sen sille Kialle. Olikohan se Kia näiltä seuduilta? Miten ylipäätään Maria tunsi täältä jo niin paljon porukkaa, jos se oli vasta muuttanut? Saattoihan se Kia olla vaikka tästä jostain läheltä tai sitten se vaan tulisi jostain ihan toiselta puolelta Suomea ja yrittäisi suunnistaa ihan tuntemattomalla alueella mun osoitteen perässä.

Voihan olla, että Maria oli vaikka joskus asunut täälläpäin tai sillä oli sukulaisia täältäpäin, minkä vuoksi oli vaikka tutustunut muihinkin paikallisiin. Olisi kuitenkin jotenkin hankala ajatella, että sille olisi niin lyhyessä ajassa kertynyt niin paljon kavereita, jos sen kerran oli vaikeaa luottaa ihmisiin. Toisaalta ei ne kaikki kyllä saattaneet sen frendejä olla, kun kyseessä olivat kuitenkin Jamin synttärit. Varmaankin se valikoisi ihmiset ympärilleen tarkasti. Jos Jami ja ne muut olisi yhtään niin kuin Maria, niin enköhän mä säilyisi hengissä.












Kävin ajoissa nukkumaan, koska sinne mökille ajoi kuulemma kolmisen tuntia ja paikka piti saada juhlakuntoon ennen Jamin saapumista, eli ennen iltaa. Aikaa tulis olemaan reilu kuusi tuntia, jos me lähdettäisiin kasin aikaan. En muutenkaan tahtonut olla ensimmäinen, joka poistuis nukkumaan tai sammuisi jo alkuillasta lattialle.

Sehän oli siis se tärkein syy.

Oikeestaan mua vaan jännitti niin paljon, että yritin blokata mun aivot painumalla pehkuihin, vaikka oikeastaan se vaan yksinkertaisesti viivytti nukahtamista. Mä olin myös joutunut miettimään, mihin helvettiin laittaisin Mirren siksi aikaa, kun olin poissa. Ei mulla todellakaan ollut varaa lähteä viemään sitä johonkin hoitolaitokseen enkä tuntenut mun naapureita tai juuri ketään, joka olisi voinut ottaa sen hoitoon. Olin kuitenkin muistanut, että Samppa oli ilmoittanut olevansa tulossa tänne loppuviikosta - jonka olin sitten "tärkeämpien" asioiden taakse unohtanut.

Olin aluksi suunnitellut pyytäväni sen mukaan sinne mökille, mutta ajattelin, ettei mulla ehkä ollut valtuuksia kutsua ketään. Kyseessä oli kuitenkin jonkun synttärit eikä mitkään random kotibileet. Olin taas alkanut kyseenalaistaa omaakin menemistäni, mutta en oikein kehdannut enää kieltäytyäkään tai tahtonut, kun kerrankin jotain oli tapahtumassa.

Samppa oli suostunut jäämään kissavahdiksi melkein heti, kun olin sitä ehdottanut. Se oli tullut jo täksi yöksi sohvalle nukkumaan. Olin luvannut ainakin sunnuntaina yrittää tehdä sen kanssa jotain, jos krapula ei vetäisi aivan sängyn orjaksi. En mä yleensä silloin ollut kykenemätön mihinkään, mutta mua vitutti aina ihan hirveästi ja olin normaalia suorasanaisempi ja ärtyneempi.

Eli ihan vitun raivostuttavaa seuraa.

Olohuoneesta kuului tasaista kuorsausta. Mirre tuli onneksi Sampankin kanssa hyvin juttuun. Musta tuntui, että se katti tuli kaikkien muiden paitsi mun kanssa hyvin toimeen tai sitten se vaan esitti kilttiä, pientä ja viatonta muille, mutta mulle se oli oma sensuroimaton itsensä. En tiennyt pitäisikö siitä olla otettu vai ei.

Selasin puhelinta, kun uni ei ollut tullakseen. Mä varmaan lopulta tulisin näyttämään kuolleelta jo ennen kuin ottaisin pisaraakaan alkoholia. Varmaan sammuisin ennen kuin juhlat edes virallisesti alkaisivatkaan.

Olin alkanut seurata Mariaa ja sitä sen kaveria Kiaa instassa. Kia oli pitkä, mustiin vaatteisiin pukeutuva turkoosihiuksinen tyttö. Kenenkään ulkonöstä ei olisi pitänyt perustaa mielipidettä luonteesta, mutta siitä sai sellaisen kuvan, ettei se ainakaan välittänyt muiden mielipiteistä tai ainakaan antanut niiden vaikuttaa tyyliinsä. Se näytti suoraan sanottuna tyypiltä, johon mä olisin yläasteella aika suurella todennäköisyydellä ihastunut. Mä tykkäsin silloin itsevarmoista tytöistä, jotka ei menneet massan mukana, vaan erottuivat muista. Ehkä siksi, kun mä itsekin oli ehkä jollain tavalla vähän oman tieni kulkija, vaikka välitinkin liikaa siitä, mitä muut musta ajatteli ja yritin mahduttaa itseni siihen muiden mallaamaan muottiin.

Ei mulla kuitenkaan ikinä mitään kriteereitä ollut, kun ajattelin etten ollut oikeutettu kriteereihin, kun ei mua kukaan olisi muutenkaan halunnut. Kyllä se sama ajatusmalli pyöri yhä mun pään ympärillä. Varsinkin sen jälkeen, kun porukat ei enää olleetkaan tsemppaamassa tai naurattamassa noloilla ja typerillä vitseillään. Mä kaipasin niitä. Ihan sama kuinka paljon aikaa kuluikin. Mä yritin ajatella, ettei ne olleet mun kaipuuni tai rakkauden arvoisia, mutta en mä oikein uskonut siihenkään, kun ne oli kuitenkin, väkisin tai ei, kasvattaneet mut hyvin ja tehneet mut onnelliseksi.

Mua alkoi väsyttää sen verran, että puhelimen näytön kirkkaus alkoi kirvellä silmissä. Niinpä mä sitten työnsin kapistuksen syrjään ja käänsin kylkeä.

Kyllä kai mä lopulta sitten nukahdin.