HARHAANJOHDETTU

2. Harmaampi taivas

TW: paniikkikohtaus, kuolemasta puhuminen
CW: kiroilu

Ajoin hiljaisuudessa pimeitä katuja. Oli oikeesti ihan kuolemanhiljaista. Ehkä mä olin sitten taas joltakin osin kuollut, kun mulla oli taas yksi syy vähemmän elää. Miten mun mieliala tippuikin näin alas, kun vasta äsken se oli ollut ihan katossa.

En jaksanut edes välittää, kun Mirre tarrautui mun jalkaan astuessani asuntoon, joka oli ihan äänetön. Mä kuuntelin putkistojen ääniä, kun joku asukas väänsi iltapaskat, kun joku valutti vettä suihkussa ainakin puoli tuntia, kun mä tapitin ulkovaatteet päällä lattiaa sohvalla nuokkuen, kuulin känniläisten örveltävän kerrostalon pihalla, ja kun pullo särkyi asfaltille. Mutta silti oli ihan hiljaista mulle.Oli liian hiljaista, kun mä kuulin mun ajatukseni liian selkeästi.

Heräsin ääneen, joka oli lähtöisin Mirrestä. Kissa kahisutti mun ulkotakin hihaa, jonka päällä makasin. Hiha laahasi sohvan reunaa. Oli kai ollut tarkoitus riisua ne eteiseen, mutta mä olin sitten nukahtanut tähän. Selvitin hiuksiani, mutta ei se selkeyttänyt mun ajatuksia. Ne oli yhtä sotkussa kuin aina ennenkin. Ehkä vielä enemmän kuin ennen.Mä olin ollut eilen tosi iloinen. Musta oli tuntunut, että olin ollut eilen elossa enemmän kuin pitkään aikaan ja nyt musta tuntui pahemmalta kuin pitkään aikaan. Olisi varmaan vaan pitänyt tyytyä elämään tasapaksussa taikinassa kuin tällaisessa, missä oli välillä ilmakuplia ja kun ne poksahti, se aikaisempi normi tuntui ankeammalta kuin mikään milloinkaan.Hautasin kasvoni tyynyyn ja Mirre puski mun velttona roikkuvaa kättä. Huokaisin ja annoin vaan olla.

Sain itseni kammettua pois sohvalta ja edes jotenkin uskoteltua mielelleni, että tästä päivästä tulisi edes kelvollinen. Mä vaan satuin olemaan ihan paska valehtelemaan.
Otin maitopurkin, avasin korkin ja kaadoin sen kahvin sekaan. Hörpin kuumaa juomaa kurkusta alas ja vilkuilin taas pihamaata. Joku vanhempi mies kolasi polkuja auki ja lapset heittelivät lumipalloja kinosten peittämän leikkikentän luona. Toinen liukastui ja toinen ehti nauraa hetken ennen kuin sekin kaatui samaan kohtaan.

Kahvi loppui yllättävän nopeasti ja kävelin sitten makkarin puolelle etsimään itselleni jotkut muut vaatteet, mitkä ei muistuttaisi mua eilisestä. Enhän mä siinä väsymyksessä ja unenpöpperössä sitten tajunnut ajatella, että Maria oli nukkunut täällä ja peitto oli edelleen sen jäljiltä jäänyt myttyyn sängylle. Mirre kipitti mun perässä ja kiirehti nuuskimaan sänkyä. Sen naukuminen sai mut vaan kaipaamaan koko juttua enemmän. Vittu mä en tahtonut olla näin yksinäinen ihminen, joka tarrautui kuin takiainen jokaiseen hymyilevään vastaantulijaan. Olin ihan vitun epätoivoinen, surkea, saamaton, laiska paska.Mä kaaduin sängylle ja vedin peiton syliini. Mä haistoin mintun tuoksua - ja sitä jotain kirpeää keuhkot niin täyteen kuin mahdollista. Silmät tulvi kyynelistä ja mua alkoi taas vaan naurattaa se, mikä tragikomedia mä olin. En tajunnut, mikä mussa oikein oli kun itkin vaan lakkaamatta. Ja silti mä tahdoin sen asian takaisin, joka oli saanut mut itkemään näin.Vittu mä olin tyhmä.



Mä pyöritin lapasissani lumipallon ja viskasin lapsille. Ne käänsivät muhun katseensa ja vilkaisivat toisiaan.

"Miten menee muksut?" jutustelin ja työnsin kädet taskuihini. Potkin irtolunta kengänkärjellä ja tuijottelin ympärillä kulkevaa liikennettä.

"Haluutko sä mukaan lumisotaan?" toinen pojista kysyi ja veti pipoa paremmin korviensa peitoksi. Mä ihan hämmennyin sen pyynnöstä ja isompi näytti yrittävän kieltää edes kysymästä, mutta mä nyökkäsin lopulta.

Ne päätti olla keskenään tiimi mua vastaan, jota osasin ehkä jopa odottaakin. Mä kokosin pienen muurin suojakseni ja aloin väkertää lumipalloja varastoon. Musta tuntui, että juonittelin voittoa kuin pikku kakara. Ne supattivat vähän matkan päässä varmaan omaa strategiaansa läpi ja mua hymyilytti, kun ne ottivat koko jutun ihan tosissaan.
Ihan kuin itse en niin juuri olisi tehnyt.

"Ootko valmis?" ne huusivat yhteen ääneen ja vastasin myöntävästi.

Laskimme kympistä nollaan ennen kuin tulituslupa alkoi. Mä osasin arvata, että ne heittäisi kaikki pallot kerralla ja mä taas panostin väistelyyn ja säästin omiani. Kuulostin kyllä ihan siltä kuin olisin pelannut tosissani. Lopulta, kun niillä ei ollut enää pallon palloa, mä heitin omani yhdellä kertaa. Mä katsoin, kun ne kaikki lensi isossa kaaressa kohti niiden linnoitusta ja sitten mä hätäännyin. Toinen lapsista kompuroi ja kaatui selälleen, kolautti päänsä ja sitten osa niistä palloista lensi tietenkin osuvasti sitä suoraan naamaan. Vanhempi kauhistui yhtälailla mun kanssa ja alkoi heti kysellä oliko se kunnossa.

Mä juoksin pikavauhtia pojan viereen, joka oli sentään onneksi tajuissaan.Kaivoin taskustani nenäliinan ja aloin kuivata sen naamaa, mikä oli märkä sulaneesta lumesta. Sillä ei onneksi näkynyt ulospäin mitään vaurioita, mutta silti me taidettiin jokainen olla sitäkin suuremmin järkyttyneitä. Mä olin niin vihainen itelleni, että olin pilannut sen päivän. Toisena päivänä putkeen oli jotain rattoisaa tekemistä ja toheloin senkin.Lapsi alkoi kai hieman viiveellä ymmärtämään, että siihen koski ja pian sen hysteerinen nyyhkytys oli muuttunut vuolaaksi, kovaääniseksi itkuksi ja parkumiseksi.Toinen pojista huusi äitiään, joka ilmeisesti jutteli jonkun kanssa parkkipaikalla. Nainen kauhistui tajutessaan mut poikien kanssa ja mua ehkä hirvitti enemmän se, että se lähestyi meitä ihan vauhkoontuneen karhuemon näköisenä kuin se, mitä itkevälle lapselle mun sylissäni oli tapahtunut.

"Mitä helvettiä täällä tapahtuu?" vanhempi lapsista hykerteli selvästi mielissään, kun nainen oli ihan tulistunut ja sortui kiroilemaankin lastensa kuullen. Vähän oli draamankipeä piltti, etten sanoisi.

"Me leikittiin lumisotaa ja mä osuin vahingossa häntä päähän", selitin vähän änkyttäen ja pidellen edelleen poikaa sylissäni.

"Lassi, mitä kävi?" nainen tarkensi kysymyksensä pojalleen ihan kuin mun selitykseni ei olisi ollut sen akan mielestä riittävän uskottava. Tai ehkä hän oli yhtä draamannälkäinen kuin poikansa ja vahinko ei tuntunut tarpeeksi suurelta ja traagiselta kerrottavaksi seuraavassa juorukerhon kokouksessa.

"Sinä poistut heti tai kutsun poliisit!", nainen sanoi topakasti ja mä säikähdin.

"Miten ne tähän-

"Mene!"

Mä en ehtinyt kauaa ihmetellä tai ajatella asiaa, kun se jo melkein kaivoi puhelinta laukustaan. Kiiruhdin sitten pois, kun ei selityksistä olisi ollut apua kuitenkaan. Tuollaiset ihmiset eivät ottaneet muiden näkökulmia kuuleviin korviinsa ja oli parempi välttyä ongelmilta kuin yrittää puhua järkeä seinälle.Jos mä toimintaa kaipasin, niin tässä sitä oli riittävästi tälle aamulle.

Pakenin tuttuakin tutumpaan tapaani punaiselle ruostelöjälleni. Tuijottelin hetken hiljaisuudessa kerrostalon betoniseinää kuin se olisi hyvinkin kiinnostava asia, kunnes käänsin virrat päälle ja käynnistin auton.

Ajoin ihan kun jossain transsissa keskustaa kohti. Ehkä alitajunnassani toivoin näkeväni Marian sitten - vaikka edes vilaukselta. Mä kuulostin ihan vitun typerältä ja epätoivoiselta omassa päässänikin ja sitähän mä olinkin, ihan vitun typerä ja epätoivoinen.Sammutin auton kauppakeskuksen eteen vapaaseen ruutuun ja tunnustelin oliko mulla lompakko matkassa. Mä olin monet kerrat vasta kassalla huomannut, ettei mulla ollut ropon ropoa ja joutunut häpeissäni jättämään ostokset siihen. Ihan kuin en tarpeeksi jo muutenkin näyttänyt joltain rikolliselta tai persaukiselta. Katsoin tummien rajausteni takaa esiin kirkkaan sinisinä pilkottavia silmiäni ja näytin aika helvetin väsyneeltä. Sohin kuontaloani kaikkiin suuntiin, mutta annoin sen lopulta vain näyttää linnunpesältä. Se sai olla mitä halusi, jos oli ylpeä siitä. Itse en kyllä ollut. Pitäisi ostaa hiusharja.

Parkkipaikka oli aika hiljainen. Johtui varmaan siitä, että oli sunnuntai ja kaikki makasivat kotona krapulan kourissa. Ehkä pitäisi käydä Alkossa. Pari bisseä ei mahtaisi olla pahitteeksi. Lapsiperhe käveli mun perässä ja ne kiljui jotain, mistä en ottanut tolkkua. Ilmeisesti äiti oli ihan typerä ja isä oli hävinnyt johonkin.Selvä.

"Hei, voinko olla avuksi?" joku vitun avulias myyjä kysyi heti, kun sain varpaani Citymarketin puolelle. Eikö kukaan asiakaspalvelija oikeasti ikinä itse käynyt kaupassa ja kokenut, miten vituttavaa oli, kun sä olit ihan avoimesti sen näköinen, ettei vittu kiinnostanut mikään ja silti se tulee ylipirteällä robottiäänellä kysymään joka ikinen kerta sen saman iänikuisen kysymyksen. Tiesinhän mä sen tekevän vain työtään, mutta oliko sen kaikista kaupan ihmisistä valittava juuri mut sanojensa kohteeksi. Musta kyllä takuuvarmasti näki päällepäin, etten tosiaankaan ollut juttutuulella.

"Et, sori", mutisin ja se lamaantui paikalleen aspahymy hieman rakoillen. Anteeksi vaan, jos pilasin sen purppuranpunaisena kukkivan työpäivän.

En edes tiennyt, mitä olin etsivinäni, kun hetken päästä seisoskelin elokuvaosastolla tuijotellen värikkäitä ja vähän vähemmän värikkäitä dvd-levyjen kansikuvia. Ei mulla ollut edes dvd- tai blu-ray-soitinta. En olisi tehnyt koko levyllä mitään.

"Mitä sä haluut katsoa?" joku naisääni kuului mun takaani ja säikähdin. Mä siirryin vähän syrjään ja huomasin sen perässä kävelevän suunnilleen samaa ikäluokkaa olevan lyhyehkömmän naisoletetun.

"Otetaan joku romanttinen komedia tällä kertaa - tai lastenleffa. Mä sain kauhusta kyllikseni sen viime kertasen jälkeen", toinen vastasi ja nappasi hyllyltä jonkin vaihtoehdon.Mä tunsin oloni vähän oudoksi siinä seisoskellessani ja poistuin sitten vaan vähin äänin paikalta, kun ei mulla ollut leffalle tarvetta. Eikä mua oikein kiinnostanut jäädä kuuntelemaan muiden ihmisten naurua ja iloista rupattelua.

Onneksi ketään ei kiinnostanut murjottava ilme mun naamalla, kun näytin varmaankin siltä, että halusin katseellani pilata jokaisen vastaantulijan päivän. Siltähän mä melkein aina näytin. Eilen mä vaan olin ollut suu korvissa niin paljon, että niiden lihasten rentouttaminen tuntu ihan ylenpalttisen surkeelta. En todellakaan olisi halunnut päästää irti siitä hyvästä fiiliksestä vatsan pohjassa, jonka aito hymy oli saanut aikaan. Mutta ei se olis auttanut, vaikka olisin väkisin koittanut vääntää sen ilmeen kasvoilleni. Olisin vaan näyttänyt urpolta ja varmaan karmivaltakin.

Seikkailin lopulta jopa tunnin kaupassa. Yritin kai eksyttää ajatukseni jonkun hyllyn lomaan. Kävin sisustupuolella, leluosastolla ja katselin jopa kirjoja, mutta en mä lopulta ostanut kuin suklaapatukan ja hedelmänmakuisen pirtelön. Mun ostokset ei näyttäneet yhtään siltä, että mun näköinen tyyppi olisi ne ostanut. Ne olisi sopineet paremmin jollekin paljon suloisemmalle, värikkäämmälle tyypille kuin mulle. Se kassakin tais olla yhtä mieltä palvellessaan mua kuin vasten tahtoaan.

Rapistelin patukan auki ja istuin liukuportaiden viereiselle penkille. Hesburgerissa oli täyttä ja joku nuorisoporukka hengaili siinä lähettyvillä. Ne vilkuili puhelimiaan ja keskusteli jotain aika kovaankin ääneen kiroillen. Joku äiti oli menossa pienen lapsensa kanssa siitä ohi, mutta vaihtokin sitten suuntaa. Se tais epäröidä hetken mut huomatessaan, mutta ajatteli vissiin mun olevan pienempi paha kuin ne esiteinit. Kiitos vaan kohteliaisuudesta. Lapsi sen vieressä tapitti suurilla silmillä, kun ihmiset liikkuivat ylöspäin liukuportaiden mukana. Sen ilme kirkastui entisestään, kun se nousi äitinsä syliin ja ne astuivat yhdelle portaista. Se peittämätön häkellys ja haltioituminen sen kasvoilla sai mun kasvoille jopa pienen hymyn aikaiseksi.

"Onko tässä tilaa?" vapiseva vanhan miehen ääni kysyi. Sen koko hutera keho vähän tärisi kävelykeppiin tukeutuen ja mä tein penkille lisää tilaa. Se nojasi keppiinsä ja istuutui varovasti mun viereen ja nosti kauppakassinsa meidän väliin.

"Tarvisko pojankloppi tirsat?" se pilaili osoittaen silmämeikkiäni ja naurahdin vähän. Varmaan koitin peittää todellisia silmäpussejani korostamalla ne ihan yli.

Vanhus hengitti raskaasti. Se kuulosti ikävästi siltä, ettei keuhkot olleet saaneet siltä elämän aikana juurikaan arvostusta. Se säälitti. Ylipäätään vanhukset jotenkin oli aina koskettaneet mua jotenkin voimakkaammin. Niiden keho oli jo niin hauras, että se saattaisi valahtaa kasaan pienenkin töytäisyn voimasta kuin korttitalo. Se, kun ne yrittivät tarmokkaasti pysyä muuttuvan maailman perässä. Muut tuntui näkevän ne vaan turhana, yhteiskunnan varoja kuluttavina, rapistuneina koneistoina. Kuin vanhuuden iskiessä ihminen menettäisi tunteensa ja olisikin vaan pelkkä tyhjä kuori. Mikä vitun sanonta sekin oli, ettei vanha koira voi oppia uusia temppuja. Jos kaikki vaan menis jatkuvasti sitä pahaa, surkastuttavaa, vanhuutta kohti, mikä järki täällä olis edes olla. Miks sitä ei voitu nähdä elämän vaiheena, kun ihminen oli elänyt täysillä ja sai vihdoin levätä ja valmistautua lähtemään. Niin vitun moni hylkäsi vanhempansa tai isovanhempansa vanhainkodin seinien sisälle ja kävi seuraavan kerran, kun hoitaja soitti ilmoittaakseen kuolemasta. Jotenkin oma kokemukseni siitä, miten vanhempani vain sulkivat oven takanani ei helpottanut yhtään ton ajattelemista.

"Teillä nuorilla on aika erikoiset puhetavat. Sinua sen sijaan on vieläkin haastavampi ymmärtää, kun puhut ihan ääneti."

Papparaisen vitsi herätti mut harmaasta sumustani. Huomasin kyyneleiden taas kohonneen silmäkulmiin ja pyyhkäisin ne hihansuuhun. Ei olisi pitänyt vajota taas ajatuksiinsa. Olishan mun jo pitäny oppia, mitä siitä seurasi.

"Sori, aivot käy vähän hitaalla."

Se hymyili lempeää, ryppyistä hymyään ja katseli rauhallisena ympärilleen kuin ei olisi mikään kiire mihinkään. Ei sillä varmaan ollutkaan. Se oli ehtinyt elää täysillä ja nyt se nauttisi eläkepäivistä rauhassa jossakin lapin tunturilla pienessä erämökissä tai auringon paahtavassa kuumuudessa jossakin päin Espanjan rantaviivaa.Hitto mä halusin olla vanha. Tai en ehkä fyysisesti vanha, mutta eläkkeellä. Pitäs vaan hankkia joku työnteon estävä sairaus, niin pääsis varhaiseläkkeelle.

Olin kyllä muutenkin työtön ja elelin uuvuttavan tasasta elämää, jos kahvin tippumisen ja lumihiutaleiden leijailun tuijottaminen ei olleet muiden mielestä yhtä vaarallisia ja vaativia tehtäviä kuin Indiana Jonesin seikkailut. Mä olin kyllä toista mieltä.Ainut asia, jossa erosin eläkeläisistä oli, ettei ollut varaa mihinkään ylimääräiseen. Aivot vaan halusivat satunnaisesti elää niin kuin olisi ollutkin.

"Missäs sinä töissä käyt?" vanhus puheli ja laski kävelykeppinsä nojaamaan penkkiä vasten.

"Sellasta vapaaehtoista sohvalla makoilua ja telkkarin tuijottelua teen päivätyöksi", heitin ja pappa nauroi. Sentään sain paskoilla jutuillani edes jonkun aamusta paremman.

Heitin tyhjän smoothiepurkin ja suklaapatukan kääreet roskiin, joka sattui matkalla vastaan ja liukastelin tieni autolle.Mersu seisoi hiljaa paikallaan. Sen viereen oli parkkeerannut sininen honda ja joku tumman harmaa bemari. Mun rojuni näytti aika ankeelta siinä ja se sai jonkin hämmentävä virnistyksen naamalleni. Näytti ihan multa ihmisjoukossa.

Vittu mulla oli paska huumori.

Käänsin radiota kovemmalle ja kuuntelin, kun joku radiojuontaja neuvoi ihmisiä pesemään tukkansa oikein. Oliko tämä joku julkinen vallankumous rasvalettejä vastaan? Tämän kyllä muistaisin henkilökohtaisena hyökkäyksenä.

Mun pää pysyi yllättävän pitkän ajomatkan ihan hiljaa. Prosessoin vaan radion ääntä ja liikennettä siinä sivussa. Ajaminen oli oikeesti pirun rentouttavaa - ainakin tutussa ympäristössä. En mä sanois itteeni parhaimmaksi kuskiksi, en todellakaan. Mä keskityin ihan vääriin juttuihin tai unohdin, miten risteyksissä toimittiin. Mutta kertaakaan en ollut ollut kolarissa ja se jos joku laskettiin saavutukseksi. Ajaminen silti jollain tavalla nollasi aivoja, ei yhtä tehokkaasti kuin holit, mutta ehkä se vauhti siinä pyyhki ajatukset mukanaan. Ei jäänyt tilaa ajatella kuin sitä, ettei ajanut kenenkään yli tai kääntynyt väärään suuntaan.

Päätin hetken mielijohteesta kääntyä mäkin autokaistalle. Tilasin itselleni kylmän kahvin ja ajoin taas parkkiin juomaan sen. Tuijottelin sisälle painelevia ihmisiä. Jollain pojalla oli kirkkaansininen tukka ja nainen sen perässä työnsi lastenvaunuja suurempi lapsi harteillaan heiluen. Näytti kieltämättä vaaralliselta, vaarallisemmalta kuin lumihiutaleiden ja kahvin keittymisen tuijottaminen. Oli siinä silti jotain hellyyttävääkin. Ja jälleen kerran mä pohdin, mikä helvetin pehmo musta oli pusertunut ulos. Olin varmaan juonut pilaantunutta maitoa jossain vaiheessa.

Puhelin rupes värisemään takin taskussa ja kaivoin sen näppeihini. Sampan nimi välkkyi ruudulla ja leveä hymy levisi mun muuten synkille kasvoille, kun jätkä soitti pitkästä aikaa. Se oli mulle kuin veli, eikä sitä voinut vähätellä. Ei sitä olis voinut kutsua millään muulla termillä. Oltiin tunnettu yläasteelta saakka ja sille mä pystyin olemaan aina se vittuileva ja vetistelevä Noel, vaikka samaan aikaan, mutta aina se kuunteli tai räkätti messissä.

"Kato, sä oot jo hereillä?!" se virkkoi yllättyneen veikeästi. Se varmaan aatteli mun taas masistelevan sängyn pohjalla elämän epäreiluutta.

"No katos vaan. Oon ahkera ja kävin ostamas suklaatakin", kehuskelin ja Samppa hörähti.

"Uu, onko sulla joku muija siellä vai ootko kenties ite menkkasella päällä ihan muuten vaan?" Samppa vittuili mulle normaaliin tapaansa ja alkoi sitten kysellä lisää, että oliko mulla ihan tosissaan ketään kuvioissa tai ylipäätään ihmisiä seurana.

Mä en koskaan ollut osa mitään isoa porukkaa tai jengiä. Tai oli Samppa hyvin tullut juttuun kaikkien luokan jätkien kanssa ja hilannut mut kemuihin vähän niinkuin käden jatkeena, mutta en mä oikeesti vapaaehtosesti hengannut kenenkään muun kun sen kanssa koulujen ulkopuolella. Me oltiin oltu Sampan kans ekasta päivästä lähtien kuin paita ja perse. Jotkut oli kai luulleet meidän seurustelevan. Ilmeisesti liian läheiset miespuoliset kaverit oli automaattisesti jotain muuta kuin ihan ystäviä vaan. Ei kummallaan homoutta vastaan mitään ollut ja oltiin me joskus jotain kännipusuja vaihdettu, kun kummankin seuralaiset oli hylänneet meidät. Mutta ei me koskaan vakavasti oltu mietitty siirtyä ystävyyttä pidemmälle. Ei me oltais kestetty toisiamme ja oltais vaan pilattu välimme sillä. Ja kaikkein vähiten maailmassa tahdoin menettää Sampan.

"Usko jo. Mä tuun kuolemaan yksin Mirren kanssa. Älä hinkuta sitä yhtään enempää mun naamaan", sanoin suu mutristettuna, vaikka jossain kohtaa hoksasin sitten etteihän sillä ollut mitään väliä mikä hirviömaski mulla olisi ollut päässä, kun puhuttiin normaalia äänipuhelua.

Se vaan naureskeli ja rapsutti kuulemma jotain poroa. Se oli nimennyt yhden mun mukaan, mutta ei sen nimi tietenkään suoraan voinut olla sama kuin mulla, kun oli kyseessä Samppa. Se poro oli nimittäin nimeltään Kalsari-Kalle.

"Kiitti vaan vitusti. Lisään tuon cv:seen, kun haen seuraavan kerran töitä", sanoin todella ilahtuneena.

"Eli et ikinä", se jatkoi vittuiluaan ja uhkasin lähettää sille aikapommin seuraavana auringon kiertämänä. Se sano, että mun tuurilla se räjähtäis matkalla ja saisin mukavat korvausmaksut ja mahdolliset kuolemantuottamussyytteet. Mun tuurin vuoksi saatoinkin helposti uskoa sen hyvinkin olevan oikeassa.

Jokunen tovi me juteltiin, kunnes Hilla kuulemma kävi komentamassa takaisin hangonvarteen mättämään paskaa, ja mä kerroin jatkavani kylmän kahvin lipittelyä. Ihan niinkuin autossa ei muutenkin jo olisi tullut viilennystä. Ei ollut ollut hyvä idea sammuttaa moottoria ja kuvitella pysyvänsä lämpimänä. Mutta kyllähän kylmä kahvi kaunisti. Ehkä ympäröivän tilan lämpötilan laskeminen toimi tehokeinona. Heti huomasi eron, kun vilkaisin itseäni sivupeilistä. Näytin ihan vastasyntyneen vauvan ensioksennukselta.

Nam.

Kotiin saapuessani Mirre tuli pyörimään jalkoihin, kun työnsin kengät telineen eteen ja takin niiden päälle myttyyn. Täytin Mirren vesikupin ja pohdiskelin, että mitähän sitä vielä tekisi. Päivää oli mennyt alle puolet ja musta tuntui jo siltä, että pitäisi päästä nukkumaan. Halusin paeta peiton alle ja nukkua kaamoksen ja koko elämän ohi. Voisin herätä siinä kuolin vuoteelle sanomaan viimeiset sanat tälle maailmalle. Se olisi ollut aika jees.

Silloin mun yksiöni seinät alkoivat puristua kasaan. Tunsin oloni ahtaaksi. Keuhkot puristuneina kasaan, vaikka se ei sattunutkaan. Lähinnä hengittäminen vain vaikeutui. Ei auttanut hidastaa tai nopeuttaa rytmiä. Ajatukset vilisi ja mistään ei saanut tukea. Huojuin sinkoilevien ajatusohjusten välisessä tilassa, josta ei päässyt pujottelemaan ulos. Kyllähän mä tiesin olevani todellisuudessa ihan vaan tyhjässä, omassa asunnossani. Aivot sen vaan jotenkin sai unohtumaan paniikin keskellä.Lyhistyin istumaan selkä seinää vasten ja koukistin mun kapoiset polvet rintaani vasten. Puristin vähän kuin turvaa hakien ne halaukseen ja toivoin, ettei ne oliskaan vaan mun polvet - vaan joku..

Sydämen korkeudella tuntui pieni nykäys ja sairaalla tavalla toivoin saavani sydänkohtauksen. Että en eläis jatkuvassa välitilassa, henkisen kivun labyrintissä, jossa sun omat aivot ei olleet enää sun hallinnassa, jossa sun kivun loi sun keho itse. Toivoin, että veri lakkaisi pumppaamasta suonissa ja makaisin siinä ihan vain hetkessä tiedottomassa tilassa. Että joku naapuri löytäisi mut ja yhtäkkiä ihmiset heräis ja huomais, että olin ihan oikeasti ollut olemassaoleva, elävä olento. Sen pojan äitikin ehkä tuntisi piston omassa sydämessään ja Mariakin ehkä vielä ajattelisi mua.Jos Maria edes muistaisi mua.

Mirre tuijotti mua pöydän takaa. Mä näytin varmaan vitun säälittävältä. Istuin siinä pidellen itsellen vaivoin kasassa ja nieleskellen kyyneleitä. Mä kaipasin ääntä, joka sanoi mulle, että olin turvassa ja mä en olisi yksin, mutta en kuullut mitään. Päässä jyskytti. Sydän hakkasi ja veri pumppasi tietään sitkeästi mun päähän. Ei ne mun epätoivoisimmatkaan toiveet toteutuneet. Mä olin ihan yksin. Nyin mustien farkkujeni kangasta ja sain vaan polven kohdalle reiän. Kädet tärisi ja kurkkua kuristi. Halusin itkeä, mutta silmät ei päästäneet kyyneleitä valumaan. En saanut surua vietyä loppuun, kun kyynel jäi jumiin silmänurkkaan ja kuivui siihen.
Olo oli tyhjä. Aivoissa pyöri niin mahdottomasti ajatuksia, että se vaan väsytti. En saanut yhdestäkään tolkkua. Olin turhan hankala kysymys jo pelkästään itselleni.

Kissa tuli naukumaan mun viereen ja se sai mut vähän jo palaamaan todellisuuteen. Ainakin olin jollekin tärkeä. En ehkä sillä tavalla tärkeä ja tarpeellinen kuin moni oli jollekin. Mirre kaipas mua lähinnä sen vuoksi, että olin ainut joka antoi sille ruokaa naaman eteen. Se oli ehkä mitätön syy, mutta ainakaan se ei osannut peittää tai valehdella reaktioitaan. Se oli aito ja siksi eläimet oli aina olleetkin jo lapsesta saakka mun parhaimpia ystäviä. Ymmärsin hyvin, miksi Samppa vietti paljon aikaa porojensa kanssa. Eläimet ei välittäneet siitä kuka sä olit, mutta oli niilläkin jonkin sortin ego. Ei niitäkään kohtaan voinut toimia miten tahansa. Mä istuin vaan ja yritin tasata hengitystä. Hapen saanti oli taas ihan uusi käsite mulle. Kaikki raajat vapisi, mua heikotti ja oksetti. Ihan kuin darrassa olisi ollut. Yritin keskittää kaikki ajatukset ihan vaan johonkin yksinkertaiseen asiaan. Tuijotin kattoa, sitten mun mustia kynsiä, tyhjää ruokapöytää ja lopulta aivot meni vaan enemmän sekaisin siitä. Suljin silmät ja yritin vaan laskea sisään- ja uloshengityskertoja. Koitin vaan unohtaa hetkeksi kaiken turhan, joka olis vaan kasvattanut ahdistusta ja paniikkia.

Kova rysähdys eteisessä kuitenkin sai mut havahtumaan siitä hetken kestäneestä rauhasta. Vannoin hakkaavani sen rysähdyksen aiheuttajan, joka kiiltävin nappisilmin tuijotti mua, kun mä näin kissanruokapussin kyljellään matolla ja sen sisällön vierivän ympäri eteisen lattiaa. Sentään se oli kuivaruokaa.

Mirre katsoi mua ja mä sitä. Se oli sitten päättänyt vittuilla mulle maailman huonoimpana mahdollisena hetkenä. Ainakin pääsin vähän pakoon mun mieltä, kun sain jotain pakollista tekemistä. Ehti ne ajatukset vähän hakeutua koputtamaan, mutta en ehtinyt mennä niistä lukkoon, kun sain ohjattua itseni johonkin toimintaan.

Nostin pussin takaisin paikalleen ja keräsin lattialle ehtineet nappulat takaisin pussiin. Mirre sai tyytyä nyt ruokakupissa oleviin nameihin. Se osasi olla kyllä joskus hemmetin tarkka ruokansa kanssa. Siksi sille ei raaskinut ostaa parempia pöperöitä, kun sen jälkeen ei kelpaisi enää mikään edullinen markettiruoka.

Olin väsähtänyt äskeisen myötä niin, että päätin ottaa päikkärit. Saisin olla edes osan päivästä rauhassa ajatuksilta, vaikka kyllä ne alitajunnan kautta hieman tunkeutui uniinkin asti.Mä en niinkään nähnyt painajaisia. Niiden sijasta mun unet oli monesti loppuun asti piinaavia ja päättyi kuin seinään. Niissä ei herännyt siihen, että joku örkki hyökkäsi kimppuun, vaan koko unen ajan oli ahdistunut ja vainoharhainen fiilis. Mun unet oli hankala havaita uniksi, koska ne keskittyi usein sellaisten arkipäiväisten juttujen ympärille vain hieman värittäen todellisuutta. Joskus tuli pohdittua, olinko valveilla ollenkaan.

Ajatukset lähti laukkaamaan turhan villinä käydessäni makaamaan sohvalle. Levitin pehmoisen, ruskean viltin päälleni ja yritin pitää hengityksen rauhallisena. Pelkästään se saattoi saada lopulta ajatuksetkin tasaantumaan, kun en fyysisesti kävisi ylikierroksilla. Sohvan kangas hiersi ihoa ja tyyny tuntui epämukavan lämpimältä, vaikka muu asunto oli saatananmoinen pakastin. Yritin pitää jalkaa viltin ulkopuolella etten paahtuisi, mutta se osoittautui huonoksi ideaksi. Koko kehossa kulki kylmät vilunväreet. Kylmä hiki virtasi iholla eikä siitä ollut apua nukahtamisessa. Aivot kävi ylikierroksilla ja oli vaikea yrittää olla keskittymättä mihinkään, kun pienetkin ärsykkeet havahdutti siitä unen ja tajunnan rajamailta.

Tuijottelin ikkunasta vastapäisen kerrostalon ikkunoita. Silmiin sattui ja kirveli, kun pidin niitä väkisin auki. Aivan vitun sama. En olisi kuitenkaan nukahtanut.

Asunnoissa paloi valoja. Joku oli aloittanut jo joulukoristeiden laiton ja toisen ikkunoista hohti sähkönsininen led-valo. Joku ilmeisesti koitti aiheuttaa muille epilepsiakohtauksen discovaloillaan ja yksi ikkuna oli sysipimeä. Lumihiutaleiden leijailu toi mieleen sen vanhojen telkkarien ongelman, kun signaalia ei löytynyt ja näkyi vaan rätisevä ruutu. Niitä satoi ihan huolella ja oli vaikea lopulta enää hahmottaa vastapäistä rakennusta, kun niitä leijaili - tai pikemminkin syöksyi ikkunan ohi niin tiheään tahtiin.









Mä kai olin jossain kohtaa, ihme kyllä, nukahtanut ja kello näytti jo kolmea. Mua väsytti entistä enemmän. En tajunnut, mitä hyötyä päiväunista muka oli, jos sen jälkeen tuntui väsyttävän enemmän kuin aikaisemmin. Pitikö sen muka piristää. Näytinkin ihan vaan enemmän zombilta, kun satuin näkemään oman heijastukseni puhelimen pimeältä näytöltä. Rajaukset oli ihan levinneet ja mä hankasin ne vaan pois, kun en jaksanut alkaa niitä korjaamaankaan paremmiksi.

Päätin alkaa tekemään jotain syötävää, kun maha kurni sen verran vuolaasti. Se oli kyllä vituttavin tunne herätä, kun oli järkyttävä nälkä ja teki vaan mieli tuupertua maahan.

Kaivoin paistinpannun laatikostaan ja laitoin rasvan sulamaan. Mirre kuikoili kauempana, jos mä pudottaisin vahingossa jotain naposteltavaa sillekin. Helvetin ahne kissa. Kaadoin jauhelihat paistumaan ja pilkoin niitä vähän pienempiin osiin. Päätin tehdä niiden lisäksi pastaa ja pilkkoa vihanneksia. Kuulostipa mun elämä nyt yhtäkkiä omaankin korvaan terveelliseltä. Kuulostaminen ja oleminen oli kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Kaivoin kurkun ja porkkanan jääkaapista. Huuhtelin ne ja valitsin hyppysiini jonkin ikivanhan veitsen, joka hyvällä lykyllä oli vaan ruosteessa eikä jonkun ällöttävän jähmettyneen nesteen värjäämä.En ehtinyt kauaa haukkua veistä, kun se päättäväisesti tahtoi todistaa olevansa vielä oikein hyväkuntoinen.

Onnistuin porkkanan pilkkomisen sijaan sohaisemaan omaan sormeeni.

"Vittu, vittu, vittu, vittu.."

Repäisin talouspaperirullasta muutaman arkin, mutta se värjäytyi punaiseksi ihan hetkessä. Revin paperia ihan helvetisti lisää ja hapuilin kaapista jotain, millä kiinnittää paperin paikalleen. En ehtinyt nähdä, miten syvä se haava oli, mutta se vuosi ainakin ihan saatanasti. Vihloi, sattui ja vituttikin vielä. Kiedoin maalarinteipin paperin päälle.Käänsin levyn pois päältä ja siirsin paistinpannun tiskialtaaseen, ettei se alkaisi palaakin vielä. Peitin pannun kannella ja kiirehdin sitten eteiseen. Vedin takin niskaan ja juoksin hissille. Portaat olisivat varmaan olleet nopeampi, kun rämäinen koppero huojui alaspäin niin hitaasti, että luulin sen jo juuttuneen kiinni. En tiennyt, mitä autolla ajamisesta tulisi, mutta nopeammin mä olisin perillä sillä tavoin kuin kävellen.

Paperi alkoi näyttää siltä kuin se kiertäisi ketsuppista makkaraa, mutta totuus oli se, että se "makkara" oli vaan mun hyvin runsaasti vuotava sormeni.

Vitunsaatananperkeleenhelvetinvitunperse.

Kaahasin ajatukset vilisten kohti terveysasemaan enkä mä tiennyt millä tuurilla kukaan ei jäänyt auton alle tai ajanut mua päin. Mä en saanut keskitettyä katsettani mihinkään, se vaan hapuili joka suunnassa ja samoin mun mieli.

Lopulta saavuin terveyskeskuksen pihaan ja hengitin ihan hysteerisenä. Ihan kuin viimeiset kymmenen minuuttia olisi menneet vilisten mun silmien ohi ja nyt mä vasta olisin havahtunut olevani ihan oikeasti siinä ja tuntevani jalat kiinni maaperässä. Kopistelin lumisia kenkiäni ennen kuin astuin odotusaulaan. Tiskillä istui elämäänsä kyllästyneen näköinen keski-ikäinen nainen ja mä astelin jalat tutisten sen eteen.

"Terve, kävi tällänen haaveri", sanoin ja osoitin vuotavaa sormeani. Se katsahti sormea täysin neutraali ilme naamallaan ja naputteli sitten konetta.

"Nimi ja henkilötunnus", se sanoi monotonisella äänellä silmäripsikään värähtämättä. Mun täytyi hetki kaivaa muistin perukoilta henkilötunnuksen loppuosaa, kun en juurikaan vapaaehtoisesti kävellyt sairaaloiden tai terveyskeskusten kynnysten yli.

"Istukaa käytävän päähän, niin lääkäri ottaa teidät kohta vastaan", se ilmoitti tyynesti ja kävelin vapaalle oranssin väriselle penkille.

Musta tuntu, että aika hidastui yhtäkkiä. Kuulin mun hengityksenkin normaalia kovempana ja kaikki äänet mun ympärillä tuntui sulautuvan yhdeksi mössöksi. Kuulin, kuinka toisella puolella aulaa ihmisiä kutsuttiin sisään ja istuin iäisyydeltä tuntuvan ajan paikallani sormi valuen verta. Valkoiseen takkiin sonnustautunut mies käveli kahvikupposen kanssa mun ohi ja avasi viereisen oven.

"Lokki?" mies tiedusteli ja nyökkäsin.

Seurasin perässä huoneeseen, mikä näytti juurikin sellaiselta kuin muistelin. Pieni, täyteen ängetty huone, jonka vasemmassa nurkassa oli työpöytä, tuoli ja tietokone. Oikeassa nurkassa oli potilassänky sekä kattoon saakka ulottuvat kaapit. Itse istahdin lähellä ovea sijaitsevan pöydän ääreen.

"Leikkasin sormeen ruokaa tehdessäni. Ilmeisesti ei pitäis laittaa ruokaa sitten ollenkaan", selittelin, kun hiljaisuus huoneessa alkoi vaivaamaan.

Mies nyökkäili pieni virne suupielessään. En tiennyt oliko se lääkäreille ihan sallittua "nauraa" potilaiden asioille, mutta mun oloani se enemmänkin vaan helpotti. Olisin vavissut kauhusta, jos mut olisi tutkinut kukaan sen vastaanottovirkailijan tapainen. Eivät kaikki vitsejä heittäneet tai osanneet olla rentoja tuntemattomien kanssa, mutta voisi edes osoittaa jonkinlaista empatiakykyä.

"Oliko miten syvä?" se kysyi ja alkoi irroittaa mun hyvin rivakasti sökerrettyä käärettä sormen ympäriltä.

"En nähny, kun tungin vaan paperia ihan saatanasti.. ai vittu!" mä kirosin ja puristin silmät kiinni.

"Joo on tää ihan mukavan kokoinen haava. Olihan se veitsi puhdas, millä leikkasit?"

"Joo, kyllä kai", mä pihisin ja puristin silmiä yhä kiinni. Ehkä siksi, kun en tahtonut nähdä sitä sormea tai siksi, että teki niin vitun kipeää. Enkö mä jo aamulla ollut sitä mieltä, että oli jo tarpeeksi actionia tälle päivälle sen jäätävän karhuemon kanssa.

"Nyt saattaa vähän kirpaista sitten", se varoitti - eikä turhan takia. Mun teki mieli itkeä ja huutaa.Musta tuntui, että mun koko sormi oli liekeissä. Se kaatoi varmaan jotain puhdistusainetta siihen. Juuri sellaista, missä luki ei kirvele oikein isolla fontilla ja se oli vaan silkkaa vittuilua se. Luulin pahimman kivun olleen jo ohi siinä vaiheessa, kun olin sohaissut tuon haavan itselleni ja käärinyt paperin sen ympärille, mutta ei. Tämä veti sata kertaa pahemmaksi. Olisi vaikka mieluummin amputoinut koko sormen, kun pistänyt kärsimään tuon nesteen kanssa.Kyyneleet valuivat poskia pitkin ja puristin silmiä niin kovaa kiinni, että ne varmaan puristuisivat kohta kasaan.

"Milloin viimeksi sä oot saanut jäykkäkouristusrokotteen?" se kysyi ja kipu alkoi pikkuhiljaa hellittää. Oli vaikea lähteä miettimään mitään, kun keskittyminen oli täysin siirtynyt kipua vastaan taistelemiseen.

"Mäpä katson täältä sun tiedoista, niin saadaan nopeammin vastaus", se päätti ja siirtyi koneelle. Olin ihan kiitollinen, että sain pienen hengähdystauon.

"Joo, eipä tarvitse uusia rokotuksia. Laitan sulle kohta puudutteen ja hetken kuluttua tikataan tuo haava kiinni", se selitti ja yritin pysyä kärryillä, kun samaan aikaan keuhkot yritti täyttää itseään hetkellisen hapenpuutteen vuoksi.

"Sulla ei ole ilmeisesti mitään lääkeaineallergioita?" se kysyi.

"E-ei, kai."

Pidin silmiä yhä, nyt vähän hellemmin, kiinni ja tunsin yhtäkkiä pari pistoa sormen loppupäässä. Uskaltauduin jo vähän raottamaan puristuksen voimasta melkein umpeen muurautuneita silmiäni. Käyttäydyin varmaan kuin pieni lapsi. Paitsi, että huutamisen ja itkemisen sijaan kiroilin. Toivottavasti kukaan perhe ei ollut parhaillaan oven takana jälkikasvujensa kanssa.

Tunsin, kuinka sormi ja pieni alue sen ympärillä vain pikkuhiljaa muuttui tunnottomaksi. Ihan kuin sitä ei enää olisi ollut. Lääkäri otti kumihanskat käsistään ja haki uudet tarvikkeet pöydälle. Sen jälkeen se otti uudet kumihanskat ja alkoi suihkuttaa varmaankin jotain desinfiointiainetta niihin tarvikkeisiinsa. Se teki kaiken niin nopeasti ja tottuneesti, vaikka mä puolestani olin kauhusta kankea, kun se otti neulan esiin ja pujotti siihen ohuen langan.Katsoin hämmentyneenä, kun haava ommeltiin kiinni. Tilannetta helpotti kyllä se, etten tuntenut sormeani ollenkaan. Saatoin vaan katsoa sitä, mutta koko puudutettu alue tuntui ihan irralliselta. Näytti helvetin kivuliaalta, mutten tuntenut mitään. Lopuksi se laittoi jonkun läpinäkyvän teipin tiukasti tikatun alueen päälle.

"Noniin, se olisi siinä sitten. Mä tulostelen vielä sulle tarkat ohjeet, mutta muistat vaan, ettet ensimmäisenä päivänä kastele sitä ja saunomista ja uimista pitäis välttää sitten siihen saakka, kun tuut poistattamaan tikit", se selitti ja ojensi sitten tulostimesta mulle nipun lappusia.

"Okei, kiitos avusta", sanoin yhä vähän hämilläni.

"Hyvää päivänjatkoa!"

Suljin harmaan oven perässäni ja penkillä, jolla olin aiemmin istunut, oli nyt joku pieni lapsi äitinsä sylissä odottamassa. Se taisi olla aika väsynyt, kun sen silmät pysyi juuri ja juuri auki ja äiti näytti siltä, ettei sekään ollut paljoa nukkunut. Toivoin tosissani, etteivät ne olleet kuulleet mun valituksiani oven läpi. 

Kävelin sanaakaan sanomatta ulos ovista ja pakkasilma sai mut heräämään.Olinpa mä kyllä sählä.

Sunnuntai aamu alkoi sillä, että viskasin edellispäivän jauhelihat roskikseen. Ne haisivat tiskialtaassa ja koko muukin kämppä lemusi siltä, että mä piilottelin täällä jotain ruumista.Ikkunan avaaminen auttoi, mutta samalla sekunnilla mun asunto muutti pohjoisnavan keskelle jäälautalle. Mirre hytisi kiipeilytelineensä kopissa ja mä lämmitin sille kauratyynyn, jonka päälle se pääsi nukkumaan. En mä kauaa voinut pitää ikkunaa auki, mutta onneksi se sai hajun melkein kokonaan pois. Lattia kyllä pysyi jääkylmänä pitkän aikaa akkunan sulkemisen jälkeenkin.

Tilasin itelleni pizzaa, sillä en ollut väkisin menossa uudestaan sen robottimummon vastaanottoon tai leikannut sormeani kokonaan irti. Pyysin vielä erikseen, että ne leikkaisivat pizzan valmiiksi.

"Kiitos", mä huikkasin lähetin perään ja suljin oven. Kannoin lämpimän pahvilaatikon sylissäni olohuoneen pöydälle ja laitoin telkkarin taas päälle. Olihan joskus kiva olla ihan vaan hiljaisuudessa, mutta se antoi myös liikaa tilaa mun aivoille toimia itsepäisesti, jos ympäristössä ei ollut mitään keskittymispistettä.

Juustoa oli ihan älyttömästi. Voi jumalauta, kuinka pizzaa voikaan himoita. Tuo ei kuulostanut kyllä siltä, mitä sillä tarkoitin.

Uutiset meni ohi korvien ja selailin kanavia läpi löytämättä oikein mitään kiinnostavaa ja laitoin mun vakio soittolistan pyörimään.Hyvää musiikkia ja pizzaa. Mitä muuta sitä elämässä tarvitsi.

I cannot take this anymoreI'm saying everything I've said beforeAll these words they make no senseI find bliss in ignoranceLess I hear the less you'll sayBut you'll find that out anywayJust like beforeEverything you say to meTakes me one step closer to the edgeAnd I'm about to breakI need a little room to breathe'Cause I'm one step closer to the edgeAnd I'm about to break

Mirre tuijotti mua pitkästyneenä kopistaan, kun yritin laulaa suu täynnä pizzaa ihan tunteella biisien mukana. Mua huvitti sen vittuuntuneisuus muhun. Tunne oli kyllä molemminpuolinen.

Kuinka romanttista.

Rojahdin makuulleni sohvalle ja nostin jalat tyynylle. Vatsa oli räjähtämäisillään.

Ulkona oli jäätävä ilma, kun vein pitkästä aikaa roskia ulos. Ei tuullut, mutta pakkanen oli kiristynyt johonkin kahdenkympin tienoille. Pillifarkut ei olleet ehkä luotu ihan näille leveysasteille.

"Oho, oho. Taas siivoamassa?"

***
Hei, uusi viikonloppu, uusi luku.

Ainakin toistaiseksi olen siis aikataulussa : D.
Muistakaahan jättää palautetta ja kertokaa, mitä odotuksia teillä on tarinasta. Olisi kiinnostavaa kuulla! 

Mutta nähdään taas!!
~mielikuvitusmaa
/30/10/2022/