My Trust In You || H.S || Finnish

21 luku

Livian nk.

Raotan silmiäni hieman. Kirkas aamuaurinko paistaa ikkunan läpi ärsyttävästi. Käännän pääni pois auringosta ja ikkunan suunnasta. Minulla on jotenkin kauhean kuuma. Ihan kuin olisi saunassa. Tajuan kuitenkin hetken päästä tutut tatuoidut ja lihaksikkaat kädet tiukasti ympärilläni ja alan panikoimaan. Tästä pitää päästä äkkiä pois! Hoin itselleni samalla luikerrellen pois Harryn vahvojen käsien otteesta. Luikin vain nopeasti vessaan, jonka kautta sohvalle, jossa Harryn piti nukkua. Sitten kun hän herää, niin toivottavasti ei muista mitään ja luulee että olen nukkunut koko ajan sohvalla ja hän omassa sängyssään. Kunnon masterplan.

•••

"Liviaaa"

"LIVIAAA HERÄTYS"

Avaan vähitellen silmäni, joku on kyykyssä sohvan vieressä ja katsoo minua kummastuneena.

"Miks sä nukut siinä?" Kiharapää kysyy vihreät silmät loistaen.

"Mähän nukuin tässä koko yön?" Vastaan hieman hermostuneena.

"Hei mua et nyt kyllä huijaa. Mä tiiän kyllä mitä kävi eilen illalla, onhan se vähän outoo, mut se nyt vaan tapahtu. Älä yritä että unohtaisin sen jos sä vaihdat nukkumapaikkaa." Harry sanoo hymyillen huvittuneesti.

"Aa okei, se oli oikeesti tosi outoo. Miks sä ees ylipäätään tulit sillon illalla mun luokse?" Kysyn nousten samalla istumaan sohvalle ja Harry istuu viereeni.

"Koska eiks niin ystävät tee jos toisella on paha olla?" Harry vastaa hymyillen.

Sana ystävät puhuttaessa minusta ja Harrysta tuntuu väärältä. Minulla on kuitenkin tunteita häntä kohtaan vieläkin vaikka en näyttäisikään sitä.

"Joo tekee." Vastaan reippaasti vääntäen epätodellisista epätodellisimman tekohymyn kasvoilleni kuin vai voi olla.

"Hyvä!" Harry vastaa pirteästi ja menee keittiöön.

Syöimme ihan rauhassa aamupalaa jonka jälkeen Harry lähti poikien kanssa hoitamaan jotain bändijuttuja, sillä lähtevät parin kuukauden päästä ensimmäiselle kiertueelle taukonsa jälkeen. En pärjää silloin mitenkään ilman häntä.

-

Päätän lähteä pinelle kävelylle, nyt kun Harrykaan ei ole viihdyttämässä minua täällä, jota kyllä salaa aina toivon pienessä mielessäni.

Tungen kengät jalkaan ja heitän takin päälleni. Nappaan vielä puhelimeni ja avaimet mukaan, ja astun ovesta ulos raikkaaseen syysilmaan.

Kävelen rennosti pitkin Lontoo yllättävän hiljaista katua. Tunnen kuinka minua seurataan. Käännän pääni katsoakseni taakeppäin, mutta en näe ketään. Käännän katseeni takaisin eteenpäin ja hyvä niin, sillä olen vähällä törmätä keskellä katua seisovaan mustapukuiseen mieheen, jolla on huppu peittämässä kasvoja.
Pysähdyn miehen eteen, sillä hän tukkii tien juuri siitä kohdasta mistä minun pitäsi kävellä. Ja olisihan se nyt aika noloa vain kääntyä takaisin.

Miten minusta tuntuu, kuin olisin nähnyt hänet ennenkin? Mutta missä? Ja milloin? Totta puhuen hän jopa vähän karmii minua.

"Hei viittisitkö sä vähän väistää?" Yritän kysyä varovasti.

Mies vain katsoo minua epäilyttävästi. Samassa hän tunkee pääni ruskeaan ja pahan hajuiseen juuttisäkkiin ja kiristää sen kiinni, melkein niin lujaa että en saa happea, mutta ei ihan.

Mies alkaa raahaamaan minua jonnekin. Äänistä päätellen autoon. Joo sinne hän minut vei. Takapenkille istumaan. Hän ilmeisesti itse ajaa.

Lähdemme liikkeelle. Minua suoraansanottuna pelottaa ihan helvetisti. Jos nyt kuolen, niin en edes ehtinyt kertoa Harrylle, että rakastan häntä edelleen.

Matka tuntui pitkältä, mutta onneksu auto sammuu lopulta ja minun puoleiseni takaovi avataan. Minut revitään ulos autosta ja lähdetään kuljettamaan johonkin.

En näe edelleenkään mitään, mutta tunnen jalkojeni alla pehmeää sammalta. En kuule mitään muita ääniä, kuin sen kun minä ja nimetön paska kävelemme. Me pysähdymme ja mies avaa joniin oven. Hän tyrkkää minut sisälle, nappaa hupun pois päästäni, sanoo jotain epämääräistä, ja lähtee paiskaten ränsistyneen oven kiinni.

Haistelen ilmaa, joka löyhkää vahvasti homeelle. Kyseisessä rakennuksessa ei ole juurikaan mitään sisällä. Siinä on iso parvi/yläkerta ja ns alakerta jossa kummassakaan ei ole oikeastaan mitään.

Istun masentuneena yhteen nurkkaan. Näen kuinka ulkona alkaa sataa valkoista ja leijailevaa lunta, onhan nyt jo sentään joulukuun ensimmäinen päivä. Ihme jos en jäätyisi tänne kuoliaaksi sillä seinät ovat kuin paperia tässä rakennuksessa. Voi kuinka ihanaa olisi nyt vain seistä ulkona lumisateessa jonkun rakkaan kanssa...

Mitäköhän Harry ajattelee, kun en ole kotona enkä vastaa hänelle puhelimeen. Nimittäin minut kidnapannut mies oli myös ottanut puhelimeni. Ikävöiköhän Harry edes minua? Tuskin, koska olemmehan me vain ystäviä... Pari kyyneltä valuu ulos silmistäni suolaisia poskilleni. Minä oikeasti välitän Harrysta, ja jos aamulla oli viimeinen kerta, kun näin tämän, nii se on sama kun iskisin terävän puukon suoraan sydämmeeni.

Kuulen yhtäkkiä jonkin sortin puhetta jostain. Se ei kuulosta kauhean iäkkäältä, vaan joltain... lapselta?

Nousen ylös märältä puulattialta ja lähden kävelemään hitaasti rakennuksessa. Lattia oli niin huonossa kunnossa, että hyvä kun jalkai ei mennyt siitä läpi. Kiipeän pystysuorat puutikkaat rakennuksen yläkertaan. Aluksi en näe mitään, mutta sitten toden totta näen kolme, ehkä noin 12-vuotiasta tyttöä. He tuijottavat minua merkittävästi, kun kiipeän loputkin portaat ylös tasanteelle.

Katson lapsia ihmetellen, kuinka ovat tänne päätyneet. Heillä on kaikilla rähjäiset vaatteet ja takkuiset hiukset.

"Kuka sä oot? Kidnapattiiks sutkin?"
Yksi lapsista kysyy.

"Mä oon Livia ja joo, mut tuotiin tänne säkki päässä äsken." Vastaan hieman vaivaantuneena.

"Meijät kans, mutta kauan sitten ja jokainen eri kerralla." Vastaa tälläkertaa toinen tytöistä.

Nykkään vastaukseksi samalla tuntien sääliä heitä kohtaan.

"Kauanko te ootte ollu tällä? Saatteko ees ruokaa koskaan?" Kysyn, sillä he näyttävät kamalan laihoilta myös.

"Ajantaju katos jo kauan sitten mutta ehkä suurinpiirtein joku 2kk. Ruuan saa kerran viikossa, jos sitäkään, ja juotavaa löytyy alakerran vessanpöntöstä." Kolmas lapsista puhelee yllättävän iloisesti siihen nähden mikä heidän asemansa on.

Jatkan keskustelua tyttöjen kanssa ja saan selville heidän nimensa Daisy, Jessica ja Molly. Selvitin myös, että tämä mies joka nappaa ihmisiä tänne, niin pyörittää ilmeisesti jonkin alan kidnappaus firmaa tai jotain sinne päin. Daisy, kertoi että kaikki aikaisemmat joita täällä on ollut, on lopulta tapettu. He ovat kuulemma seuraavia. Ja sitten on minun vuoroni...

Haluaisin nyt vain niin kovasti kuulla Harryn taivaallisen äänen ja vaikka halata häntä, mutta se taitaa onnistua vain sitten kun näen hänet seuraavan kerran, oli varmaan olen silloin jo tuon puoleisessa.

//
Apua yli 300 lukukertaa yhteensä😭😍 jotenkin vaan tosi uskomatonta et joku oikeesti lukee tätä!❤️ kiitos teille ihanat<3

Word Count: 935