Alpha's babydoll

Ensi tapaaminen

Esmei*

Juoksin pitkin jo hämärää metsää suden turkissani. Olen ollut koko illan hyvin levoton enkä saanut millään unta joten päätin että pieni juoksu voisi tehdä terää. Hieman kostea nurmikko tuntui hyvältä tassujeni alla, valo heijastui viellä hennon kauniisti puiden lävitse jättäen metsän kuitenkin hämäräksi, hento tuuli turkissa sai olon rauhalliseksi.

Istuin siinä puun juurella ja katselin kuinka muurhaiset kipittelivät ketoonsa. Oli hiljaista, tai no eihän se ole yllätys kuin on näin myöhään metsässä.

Olin jo nousemassa ylös kun yhtäkkiä tuuli toi mukanaan uuden hajun, se ei voinut olla peräisin mistään muusta kuin sudesta. Katselin ympärilläni, en nähnyt mitään. Paniikki hiipi hitaasti mieleeni, mitä minä nyt teen.

Nousin hitaasti ylös, kuunnellen samalla ympäristöäni, lähdin juoksemaan kohti kotiani vain toivoen ettei tuo susi lähtisi perääni.

Juoksin lujaa, ollen ylpeä siitä kuinka nopea olen, saatan ehkä olla piäni mutta ainakin olen nopeampi kuin moni muu jolloin minut on vaikempi napata. Vilkuilin taakseni, ei ketään.
Huokaisin syvään, se susi ei ollut lähtenyt perääni, se on outoa sillä hän on vain istunut metsässä tarkkaillen minua muttei halunnut mitään.

Kotiovelleni päästyä henkäisin syvään, olin muuttunut takaisin ihmismuotooni kotini lähellä sijaitsevassa pusikossa.

Kaivoin kotiavaimeni piilosta ovimattoni alta, ja samalla miättien että se taitaa olla aika huono piilo mutta no kuka kotiini tulisi.

Laitoin avaimen lukkoon ja astelin kotiini, astelin suoraan keittiöön, otin lasin vettä ja istuin pöydän ääreen.

Aloin muistella vanhempiani, he olivat mahtavia, kaipaan heitä joka päivä ja toivoisin että voisin antaa heille viällä kerran yhden tiukan halauksen.

'Hei älä miäti sitä, ei he tule enään takaisin vaikka toivoisit niin' Se oli suteni Ezidi. Huokaisin syvään, tiädänhän minä sen, mutta kaipaan heitä niin.

Katsahdin kännykkäni kelloa, 4.00. Ihanaa minulla on enään muutama tunti että pitää lähteä töihin. Ei minun kyllä enään nukkumaan kannata mennä muutaman tunnin takia.

~klo 6.00

Herätyskelloni soi, sammutin sen, olin maannut sängylläni viimeisen tunnin vaikken ollut nukkunut, en vain pystynyt nukahtamaan. 'Me ollaan väsyneitä Esme, ei me jakseta tällaista, et ole nukkunut kuukausiin kunnolla ja tiädät itsekkin että se viä voimiamme'
Tiädän Ezidi mutten voi asialle mitään, aina kun suljen silmäni herään painajaisiin vanhasta kodistani, kolarista, näen äitini sairaalan pedillä, koneet joissa kulkee vain suora viiva.

En kestä sitä, ja jossen nuku en näe sitä.

Aloin pukea vaatteita päälle, mustat farkut ja työpaikkani paita jossa lukee stargafe, ja jos se jäi epäselväksi niin työskentelen kahvilassa, se on piäni liike kotini lähellä.

Harjasin hiukset ja meikkasin tummat silmän aluset piiloon, olin valmis lähtemään.

~klo 12.10.

Kahvila oli miltei tyhjä, yksi vanha rouva istui juomassa kahvia samalla tehden jotakin ristikkoa. Katselin kännykästäni sarjaa samalla kun istuin tiskin takana odottaen asiakkaita. Pian kuulinkin kuinka oven helistin soi, se on merkki siitä että sakn asiakkaan.
Laitoin kännykän taskuuni ja kävelin kassan luokse, katsahdin ylös asiakkaaseen. Edessäni seisoi hyvin komea mies, hänellä oli tummat hiukset ja vihreät silmät, toisessa oli myös ruskeaa, ne olivat upeat. Hän oli pitkä ja luultavammin hyvässä kunnossa tai sille se ainakin näytti.  Tajusin pian että olen katsonut häntä aivan liian pitkään, hento puna nousi poskilleni ja laskin katseeni.

"t-Tervetuloa Stargafehen, mitä saisi olla?"

Katsoin miestä kun hän oli ihan hiljaa, hän katseli minua intensiivisesti silmiin muttei ollut aikeissa puhua mitään, vasta kun miehen vieressä oleva henkilö alkoi puhua tajusin että miähiä olikin kolme.

"Kaksi mustaa kahvia, yksi maidolla ja yksi suklaa kakun pala, kiitos"

Nyökkäsin pienesti ja näpyttelin tuotteet näytölleni.

" 11.90€, kiitos"

Tilauksen antanut mies ojensi korttinsa ja maksoi ostokset. Viitoin heidät pöytään ja sanoin tuovani tilauksen pian. Kun kävelin tarjotin kädessä heidän pöytäänsä haistoin että he ovat susia, miten en ollut tajunnut sitä heti. Moitin itseäni mielessäni,laskin tarjoittimelta pöydälle kolme kahvia ja yhden kakunpalan, sanoin hyvin hiljaa hyvää ruokahalua ja lähdin taukotillaan niin nopeasti kuin vain pääsin.

Istuin hetken aloillani ja hengittelin syvään, olin yksinäinen susi ilman laumaa, ja nyt minusta tiädetään.

Keräilin itseäni hetken kunnes olin valmis palaamaan kassan taakse.

Tarjoilin muutaman uuden asiakkaan, tunsin koko ajan jonkun katseen itsessäni, ja aina kun käännyin katsomaan kenen se oli sama mies aijemmalta. Kohta tuo kyseinen porukka nousi ylös ja oli tekemässä lähtöä. Mies tuli luokseni kun hänen kaveruksensa oli jo menossa ovesta ulos, hän katsoi minua silmiin, hengitti syvään,

"Hei pikkuinen, mikä on nimesi?"
Miksi hän kysyy nimeäni.
"Esmei"
Mies hymyili piänesti minulle ja jatkoi" Minä olen Alexander, Esmei on kaunis nimi"

Nyökkäskn pienesti, ja aloin katsella hyvin kiinnostavaa lattiaa.

Tunsin kuinka hän tuli lähemmäksi ja siirsi sormensa leukani alle, nostaen sitä varovasti.

"Ole valmis ilta kahdeksalta, tulet kanssani kotiin, sinne minne kuulut"

Katsoin miästä niinkuin kummitusta, suu tuntui yhtäkkiä kuivalle kuin sahara.

"En ymmärrä mitä tarkoitat, en ole tulossa mukaasi minnekkään"

Alexanderin silmät muuttuivat melkein mustiksi,hän kumartui korvani juureen ja sanoi "Teet juuri niinkuin käsken, sinä Esmei olet minun."

Tämän sanottuaan hän lähti.