Alpha's babydoll

Kumppani vailla vaistoja

Esmei*

Katsoin edessä olevaa mehukuppia, puolukkamehua jota inhosin. Katsoin äitiäni joka jutteli iloisesti mummin kanssa, puhuivat kai jostain puutarhan hoidosta, niin kuin aina.
"Äiti voidaanko jo lähteä, mulla on hirveen tylsää", äitini käänsi päänsä suuntaani ja sain osakseni hänen aurinkoisen hymynsä ja mummin närkästyneen ilmeen kun olin kehdannut avata suuni.
"Joo mennään ihan kohta, juo eka kuppi tyhjäksi Esmei". Katsoin tuota punaisen väristä ällöä nestettä edessäni, nostin kupin käteeni ja pakotin sen sisällön alas kurkustani.

Vetäisin äitiäni hihasta, ikään kuin merkkinä että olen valmis lähtemään. Äitini huikkasi heipat mummilleni, itse en pitänyt hänestä, hän oli aina hirmu ilkeä.

Astelin autolle, tutulle paikalle takapenkille, äiti meni kuskin paikalle. "Meidän pitää vielä hakea isäsi ukin puuvajalta ennenkuin voimme mennä kotiin"
Nyökkäsin äidille ja katsoin kännykästä lastenohjelmaa, äiti vilkutti, vielä mummille heipat ennenkuin käynnisti auton.

Äiti ajoi ukin puuvajalle ja iskä tuli autoon. "Mitäs lempi tytöilleni kuuluu?", äiti hymyili lempeästi vastaten jotain johon en kiinnittänyt huomiota.

Katsoin kiinnostuneesti ohjelmaa edessäni samalla syöden tikkariani, havahduin kuitenkin siihen kuinka iskä ja äiti alkoivat puhua kuin panikoivat eläimet.

Pimeää...sireenien äänet.

Äidin ja isän veriset vartalot...
~

Silmäni rävähtivät auki, olin aivan hiessä, painajainen...tosin sellainen mikä oikeasti oli tapahtunut. Silmäni olivat vetiset ja aloin jälleen ajatella vanhempiani, ikävävöin heitä joka päivä eikä toistuvat painajaiset tee siitä yhtään sen helpompaa.

Kuulin oven aukeavan ja nostin katseeni sen suuntaan, Alexanderin olemus muuttui heti huolestuneeksi nähdessään vetiset silmät sekä poskille kuivuneet kyyneleet, hän käveli varovasti luokseni, kuin peläten säikyttävänsä minut.

"Mikä hätänä Esmei, jos tämä johtuu siitä aiemmasta niin olen pahoillani en tarkoittanut loukata. ",katsoin häntä silmiin ja pudistin päätäni "näin painajaista" Alexander tuli lähemmäs ja otti minut syleilyynsä, se tuntui rauhalliselta, turvalliselta.

"Haluatko kertoa siitä?", nostin katseeni hieman yllättyneenä äkillisestä kysymyksestä, mutta pian kuitenkin pudistin päätäni.

Siinä me sitten istuttiin, minä Alexanderin syleilyssä. Kuulin kuinka Ezidi kehräsi pääni sisällä.
Tunsin ekaa kertaa pitkään aikaan ettei minun tarvinnut pelätä, tai yrittää paeta... Olin turvassa, ekaa kertaa vanhempieni menetyksen jälkeen.

Alexander silitteli hiuksiani rauhoittavasti. 'Mähän sanoin, ei kumppani satuttaisi meitä.' räväytin silmäni auki, miten en ollut tajunnut, Alexander totta tosiaan oli kumppanini. Olen idiootti, mitä jos hän ei haluakkaan minua enään. 'Ole hiljaa, kumppani haluaa meidät aina ja ikuisesti'.
Nousin istumaan nyt katsoen Alexanderia silmiin, aloin haistella häntä, niin oudolta kuin se kuulustaakin kumppanin pitäisi omistaa ominaishaju minkä vain toisen kumppanin eli tässä tapauksessa minun pitäisi ahistaa, mutten löydä sitä.

"Miksen haista ominaistuoksuasi, jos olet kumppanini? " Alexanderin katse näytti hämmentyneeltä "et haista minua?", pudistin päätäni. Alexander nousi ylös ja ojensi minulle kättänsä. "Minne menemme?" Alexander henkäisi syvään kunnes avasi suunsa "lauman lääkärille, minä haistan sinut joten sinunkin pitäisi pystyä haista maan minut".

~

Istuin lääkärin kopissa Alexander vieressäni, odotimme tuloksia joita lääkäri oli yrittänyt saada.