Erämaassa || Joel Hokka

2.

18 tuntia aiemmin

Pakkasin viimiset vaatekappaleet kaappieni nurkista rinkkaani, joka alkoi olla niin täynnä, että pelkäsin vetoketjujen menevän rikki yrittäessäni saada niitä kiinni. Laskin tyhjän asuntoni avaimet keittiön pöydälle, ja sen tehtyäni vedin yli viimeisen kohdan merkintöjä täynnä olevalta A4-paperilta. Mä olin aika järjestelmällinen ihminen, ja tykännyt aina laatia listoja. Matkoille mukaan otettavista tavaroista. Töissä ennen lomalle jäämistä hoidettavista asioista. Ja niin edelleen. Oman katoamisen järjestämiseen liittyvistä asioista kirjoitettu lista oli kuitenkin ollut vaikeampi laatia. Mitä kaikkea pitää muistaa hoitaa, kun aikoo aloittaa uuden elämän 800 kilometrin päässä entisestä siten, että vainoava stalkkeri ei ikinä löydä sua tai saa selville missä olet?

Poliisista ei ollut tuntunut olevan apua, koska Marko ei ollut tehnyt mitään sellaista, mistä se olisi voitu sulkea vankilaan. Lähestymiskielto oli sille pelkkä paperinpala, joka vaan provosoi sitä ja sai sen muuttamaan vainoamisensa aiempaa ovelammaksi ja näkymättömämmäksi, sellaiseksi josta ei jäänyt suoraa todistusaineistoa. Lopulta musta oli alkanut tuntua, että ainoa keino selvitä varmasti hengissä oli kadota. Olin saanut hankittua turvakiellon, joka esti mun minkään tietojen luovuttamisen väestötietojärjestelmästä. Poistunut somesta. Vaihtanut numeroni. Irtisanoutunut työstäni ja myynyt omaisuuttani ja myös asuntoni, jonka olin juuri viime vuonna saanut maksettua pankille. Olisipahan rahaa, jonka avulla elää pitkäänkin piilossa. Ja kerrankin jotain hyötyä siitä, että mulla ei ollut läheisiä sukulaisia, joiden kanssa olisin ollut tekemisissä, ja joiden hyvästeleminen olisi ottanut koville. Parhaiden ystävien jättäminen oli ollut tarpeeksi vaikeaa. Heillekään en ollut kertonut mitään muuta kuin sen että aion lähteä. Oli heille itselleenkin turvallisempaa olla aidosti tietämätön mun määränpäästä.

Painettuani asuntoni oven viimeisen kerran takanani kiinni nousin autooni, jolla ajaisin viiden kilometrin päähän Tampereen rautatieasemalle. Ajelin hetken laitakaupungin katuja ristiin rastiin. Ne olivat näin illalla jo aika hiljaisia, ja pysähdyin välillä satunnaisesti tien sivuun vilkuilemaan taustapeiliin. Näin pystyin varmistamaan, että kukaan ei lähtenyt seuraamaan mua. Sitten ajoin keskustaan ja juna-aseman autojenlastauslaiturille.

Olin varannut koko makuuhytin omaan käyttööni, mutta olin niin jännittyneessä mielentilassa, että unen tuloa kolisevassa junassa oli turha kuvitella. Kulutin aikaa selailemalla puhelimesta uutisia. Iltasanomien viihde-osiossa oli julkaistu Niko Moilasesta ja hänen nykyisistä kuulumisistaan pitkä juttu, jota kiinnostuneena klikkasin. Niko kertoi kuntoutumisensa edenneen hiljalleen parin vuoden takaisen onnettomuuden jälkeen, ja pääsevänsä aloittamaan työkokeilua nuorisotyön puolella tulevana syksynä. Muille vanhoille bändikavereilleen hän mainitsi kuuluvan "pääosin hyvää". Yhdessä sivulauseessa harmiteltiin Joelin tilannetta. Muuten jutussa ei mainittu sanallakaan Joelin viime vuonna runsaasti otsikoissa näkynyttä, bändin epäonnisen Amerikan kiertueen jälkeisen äkillisen lopettamisen jälkeistä alamäkeä. Eikä tämän hetkistä etsintäkuulutusta, jonka koko Suomi toki muutenkin tiesi.

Muistelin niitä kahta Blind Channelin keikkaa, joilla olin aikanaan käynyt Helsingin jäähallissa ja Nokia Arenalla. Missähän he nyt olisivat urallaan jos asiat olisivat menneet toisin?

Seuraavana aamuna nousin autoni, rinkkani ja siinä mukana kulkevan koko omaisuuteni kanssa junasta Rovaniemellä. Kävin tekemässä kaupasta niin isot ruokaostokset, ettei mun tarvitsisi poistua tulevasta majapaikastani useampaan viikkoon, ja lähdin ajamaan nelostietä pohjoiseen ja siitä kohta Kemijärven suuntaan.

Parin tunnin päästä käännyin soratielle erämaiden välissä kiemurtelevalta kapealta maantieltä. Ajoin sitä kolmisen kilometriä, minkä jälkeen pysäytin autoni tien vieressä olevalle pienelle levennykselle. Siitä eteenpäin ei kuulemma kannattaisi ajaa kuin korkeintaan maasturilla, koska tie muuttuisi pian kivikkoisemmaksi. Kävelymatkaa yli kaksikymmentä kiloa painavan rinkan ja kauppakassien kanssa tulisi vielä lähes kaksi kilometriä, mutta mullahan ei ollut muuta kuin aikaa. Töitä katselisin aikanaan myöhemmin, kun tietäisin mihin pysyvämmin asettuisin. En edes ollut varma pysyisinkö Suomen puolella vai jatkaisinko matkaani Norjaan. Mutta seuraavat kuukaudet viettäisin pienessä, poromieheltä vuokraamassani mökissä täällä Sallan ja Savukosken välisessä korvessa eristyksessä kaikesta ja kaikista. Marko saisi huomata mun todella kadonneen maailmasta.

Painavien kauppakassien sangat hiersivät käsiä ja rinkan hihnat hartioita, kun kävelin mäntymetsän poikki kiemurtelevaa hieman nurmettunutta soratietä. Noin kilometrin jälkeen tie yhtäkkiä haarautui kahdeksi pienemmäksi uraksi. Kumpaan suuntaan tästä pitäisi lähteä? Mökin oli pitänyt olla tämän tien päässä, poromies ei ollut puhunut risteyksistä mitään? Mun puhelin oli jossakin rinkan sivutaskussa, ja hetken harkitsin sen esiin kaivamista ja maastokarttasovelluksen lataamista, mutta nälkäisenä ja malttamattomana pääsemään nopeasti perille en alkanut enää pysähdellä, vaan päättelin vasemmalle kaartuvan vähän leveämmän polun olevan se oikea. Toinen näytti pienemmältä poronpolulta, joka ei todennäköisesti johtaisi mihinkään, vaan kapenisi ja päättyisi kohta kokonaan tuonne metsikköön. Jatkoin siis matkaani vasemmalle.

Vartin päästä mökki ilmestyikin näkyviin. Polku saapui mäntymetsästä koivikon keskelle, jonka takana näkyvän ison lammen rannassa seisoi harmaa hirsimökki. Se ei näyttänyt kaksiselta, mutta ympäröivässä maisemassa ei ollut valittamista, ja sähköt ja hanavesi paikasta kuitenkin löytyisivät, joten enköhän täällä kesän pärjäisi. Toukokuu oli puolivälissä, ja kevät pohjoisessakin pitkällä. Talven kynnyksellä olisin saattanut valita toisenlaisen paikan katoamiselleni.

Laskin rinkan ja kassit maahan, ja kyykistyin tutkimaan ylimmän terassille vievän rappusen alapuolta, jossa sijaisevasta kolosta vuokranantaja oli kertonut avaimen löytyvän. En löytänyt portaan kummastakaan reunasta minkäänlaista koloa saati avainta. Mitä helvettiä? Ärtyneenä kävin läpi alemmatkin rappuset. Ei mitään. Levottomuus alkoi nousta mun mahan pohjassa. Missä hitossa se avain oli? Siirryin terassille tarkoituksena koluta paikkoja vielä tarkemmin, jos avain olisikin jostain syystä joutunut johonkin muuhun koloon tai vaikka ylähirsien päälle. Mistä sen tiesi oliko paikan kaukana asuva omistaja edes käynyt täällä aikoihin, mahdollisen edellisen majoittujan jälkeen?

Terassille noustua tunsin taas mahassani epämukavan tunteen, kun huomasin mökin ulko-oven olevan pienesti raollaan. Mitä ihmettä? Oliko joku erämaan kulkija käynyt täällä luvatta penkomassa paikkoja, vai oliko tuolla sisällä nyt joku? Oliko tämä sittenkään edes oikea paikka? Miten musta tuntui, että se etuovi-sivuston ilmoituksessa näkemäni rakennus oli kuitenkin ollut vähän erilainen.

En ehtinyt edes astua rinkkaani kohti kaivamaan puhelintani, kun mökin ulko-oven vieressä oleva, ilmeisesti jonkinlaisiin varastotiloihin johtava toinen ovi avautui. Mä en meinannut uskoa silmiäni kun saman tien tunnistin, että sieltä ulos astuva tyyppi oli Joel Hokka, joka näytti edelleen ihan samalta kuin pari vuotta sitten keikoilla ja lehtikuvissa. Se kirosi ääneen huomatessaan mut, veti vyötäröltään aseen ja osoitti sillä suoraan mun rintaan.