Erämaassa || Joel Hokka

17.

En tiennyt mitä päivää tai edes kuukautta elettiin, kun aikanaan heräsin sairaalassa. Musta tuntui kuin olisin herännyt jostain viikkojen unesta, ja olotila oli edelleen kokonaisvaltaisen uupunut. Oikeasti Sallan tapahtumista oli kulunut vain pari päivää. Sen kertoi mun vieressä päivystänyt hoitaja, jonka mukaan olin nyt Oulussa, jonne pelastushelikopterissa mukana ollut lääkäri oli tehnyt päätöksen suoraan lentää Rovaniemen sijaan. En alkanut kysellä mitään Joelista, vaikka olisin sillä hetkellä antanut toisen munuaiseni tiedosta miten sille oli käynyt. Nukahdin kai pian uudelleen.

Parin tunnin päästä lääkäri tuli tapaamaan mua. Olin niin väsynyt ja kipujen puutteesta päätellen varmaan pahassa kipulääkepöllyssäkin, etten sisäistänyt puoliakaan asioista, joita se kertoi mulle tehdyistä operaatioista. Ne olivat kuitenkin ilmeisesti menneet hyvin, eikä välitöntä vaaraa enää ollut. Sisäelimet olivat säilyneet onneksi ehjinä, vaikka isot verisuonet olivat ottaneet karhun kynsistä osumaa. Ensihoitajat eivät kuulemma olleet uskoneet mun selviävän. Olisin erittäin todennäköisesti kuollut jo tapahtumapaikalle, mikäli siellä ollut henkilö ei olisi antanut tehokasta ensiapua ja tyrehdyttänyt mun massiivista vatsan alueen verenvuotoa helikopterin tuloon asti. Tämän kuullessa mulla nousi kyyneleet silmiin. Joel oli tajunnut tilanteen ja jäänyt paikalle pelastamaan mun hengen, vaikka se oli tarkoittanut sille lähes varmaa kiinni jäämistä. Mun tapaaminen oli sitten kuitenkin lopulta pilannut sen tulevaisuuden suunnitelmat. Muistin hämärän välähdyksen tilanteesta, kun ensihoito oli saapunut paikalle ja selvästi tunnistanut Joelin. Se tuskin oli millään selvinnyt enää pakoon, vaikka hoitajilla olisikin kestänyt hetki ilmoittaa asiasta eteenpäin. Lääkäri kertoi poliisin haluavan tavata mua heti kun olisin sellaisessa kunnossa, että jaksaisin paremmin keskustella, mikä saattaisi onnistua jo huomenna. Sitten lääkäri jatkoi kiertoaan seuraavan potilaan luokse.

Sillä hetkellä huomasin, että jollain ihmeellä mun takki oli löytänyt tiensä mun sängyn vieressä olevalle tuolille. Se oli muuten roikkunut mun vyötäröllä silloin yöllä ja kulkeutunut varmaan siis mun päällä sairaalaan. Auton avain saattaisi olla säästynyt tallessa sen vetoketjullisessa taskussa. Ja.. voisiko olla.. Hivuttauduin varovasti makuuasennossa lähemmäs sängyn reunaa niin, että sain kurkotettua takin käsiini. Pullottava tasku näytti juuri siltä mitä olin toivonutkin. Kaivoin puhelimeni sieltä esiin.

Akkua oli vielä vähän jäljellä, ja tärisevin käsin menin heti lukemaan uutisia. Ei ainakaan mitään heti silmille hyppääviä otsikoita Joelin kiinni jäämisestä? Molemmissa iltapäivälehdissä kirjoitettiin kuitenkin isosta poliisioperaatiosta Itä-Lapissa. Sydän hakaten luin niitä läpi, mutta en lopulta tullut yhtään viisaammaksi. Operaation kerrottiin liittyneen etsintäkuulutetun henkilön liikkeisiin, mutta poliisi ei tässä vaiheessa avannut asiaa enempää. Kävin vielä Lapin Kansan sivuilla, mutta siellä asiaa käsittelevä uutinen oli maksumuurin takana. Kerrottiinko tällaisissa uutisissa yleensä heti, jos joku oli saatu kiinni? Vai voisiko olla jotain tutkinnallisia syitä, miksi asiaa ei heti sanottaisi julkisuuteen, vaikka Joel olisikin pidätetty? Mä en tiennyt, ja musta tuntui että tää epätietoisuus tekisi mut hulluksi.

***

Seuraavana päivänä olin vähän virkeämpi, vaikka olo olikin edelleen aika jyrän alle jäänyt. Kipulääkkeet tekivät tehtävänsä, eikä mahan alueella tuntunut pieni kiristely juuri haitannut mun oloa. Hoitajan mukaan uupumus saattaisi kuitenkin kestää pitkäänkin, sen verran kovia mun kroppa oli kokenut.

Lääkärin lupailema poliisi saapui puolen päivän jälkeen kyselemään multa Sallan tapahtumista. Olin siihen mennessä kerinnyt keksiä selityksen yöajelusta kauempana sijaitsevalle, vuorokauden ympäri auki olevalle huoltoasemalle, koska uneton pyöriminen ja yksinäisyys oli alkanut ahdistaa mua mökissäni. Musta se kuulosti uskottavalta tarinalta sen jälkeen, kun olin joutunut pakenemaan Markoa kodistani yksin erämaahan. Poliisi varmaan oli nähnyt jostain mun tiedoista Markoon liittyvät ongelmat viimeisen lähes vuoden ajalta, ja suhtautui muhun hyvin myötätuntoisesti. Kerroin pysähtyneeni pusikkoon pissalle, ja karhun kohtaamisen aikana huomanneeni parkkipaikan laidalla kävelevän jonkun, joka oli mun loukkaannuttua tullut avuksi. Poliisi kysyi olinko tunnistanut tätä henkilöä, ja kun vastasin kieltävästi se kertoi kenestä oli ollut kyse. Totesin vain etten juuri ollut seurannut uutisia enkä oikein edes tiennyt miltä Joel näytti, vaikka se tunnettu henkilö olikin. Sitten poliisi kertoi Joelin onnistuneen pakenemaan paikalta, ja ettei sitä toistaiseksi oltu tavoitettu. Sillä hetkellä toivoin, ettei poliisi ollut käynyt mitään mikroilmeiden ja ihmisten hienovaraisten reaktioiden lukemisen kurssia, koska mun oli äärimmäisen vaikea peittää äkillinen helpottunut ja onnellinen olotilani. Miten tää oli mahdollista? Oliko Joelin kyyti sitten ollut kuitenkin jo niin lähellä ja nopeasti tavoitettavissa, että se oli siihen selvinnyt?

Poliisi tuumasi saaneensa kaiken tarpeellisen kyseltyä, toivotti tsemppiä kuntoutumiseen ja sanoi etteivät ne todennäköisesti vaivaisi mua enempää tällä asialla. Sen lähdettyä olisin voinut hyppiä ilosta, mikäli en olisi vielä joutunut varomaan jokaista äkillistä liikettä haavojeni kanssa.