Erämaassa || Joel Hokka

7.

Joel kertoi seuraavana aamuna kahvia juodessa, että se oli ollut mökillä noin viikon ennen mun ilmestymistä. Pari kertaa se oli uskaltanut käydä kävelemässä muutaman kilometrin säteellä mökin ympäristössä, kun pää oli alkanut hajota neljän seinän sisällä. Toukokuu ei kylmien ilmojen, maaston mudaksi muuttavien sulamisvesien ja tulvivien jokien vuoksi ollut vielä suosittua vaellusaikaa, joten täällä oli erittäin pieni mahdollisuus törmätä kehenkään. Lähimmälle pienelle kirkonkylälle oli matkaa kymmeniä kilometrejä, eikä asutusta tien varsilla ollut näkynyt enää pitkään aikaan ainakaan siinä suunnassa, mistä mä olin tänne ajanut.

Aamupäivä oli aurinkoinen, ja me päätettiin käydä kävelyllä katsomassa sitä oikeaa mökkiä, johon mun oli tarkoitus majoittua. Joel näytti lähtiessä laittavan pistoolin takkinsa sisään, mikä jotenkin sai mut taas enemmän muistamaan, mikä tää meidän asetelma oli. Välillä sen kanssa ollessa ja niitä näitä jutellessa melkein pystyi unohtamaan olevansa sen vankina.

Meidän ei tarvinnut kävellä kilometrin päässä olevan polkujen risteyksen kautta. Joel oli aiemmin täällä kulkiessaan löytänyt mun mökille päin menevän, lammen rantaa seurailevan pienen polun, jota pääsi nopeammin perille. Matkaa sitä kautta tuli alle kilometri. Rakennus näytti ulkoa päin vähän isommalta ja paremmassa kunnossa olevalta kuin Joelin mökki, mutta vanhalta ja kuluneelta sekin. Avain löytyi sovitusta paikasta ylärappusen alta. Sisätilat näyttivät ihan siisteiltä ja kodikkailta, ja pystyin kuvittelemaan viihtyväni siellä jatkossa. Sitten joskus, kun sinne asti pääsisin asumaan...

Noin vartin päästä ulos palatessa mä astuin ensimmäisenä mökin eteisestä terassille.. ja meinasin hypätä säikähdyksestä ilmaan, kun saman tien kuulin iloisen naisen äänen huutavan jostain vähän matkan päästä: - Päivää!

Katsoin ympärilleni, ja näin kauempana pihan laidalla keski-ikäisen näköisen pariskunnan rinkat selässään lähestyvän mökkiä. Vilkaisin nopeasti vielä eteisen puolella seisovaan Joeliin. Eteistilan sivulla oli pieni ikkuna, josta se todennäköisesti näki pihaan kävelevän kaksikon, muttei itse näkynyt likaisen ikkunan läpi hämärästä eteisestä. Sen käsi oli jo takin sisällä ja tiesin kyllä miksi. Se katsoi mua silmiin erittäin merkitsevällä katseella, joka kertoi ettei mun todellakaan nyt pitäisi tehdä mitään tyhmää. Sitten se sanoi hiljaa: -Hoida ne vittuun täältä.

Voi helvetti. Mä työnsin mökin ovea kiinnemmäs niin, ettei kuistilta tai sen edustalta nähnyt eteiseen, ja yritin vetää ystävällisen hymyn naamalleni kääntyessäni tulijoita päin.

Pariskunta osoittautui todella puheliaaksi. Ne kertoivat olevansa tulossa viiden yön vaellukselta, ja olevansa matkalla maantien laitaan päivän ainoaa ohi kulkevaa bussivuoroa odottamaan. Ne olivat nähneet mun tulevan ulos mökistä, ja halunneet tulla katsomaan, kuka paikassa liikkui tähän aikaan vuodesta. Kerroin ympäripyöreästi tulleeni Etelä-Suomesta, vuokranneeni mökin pidemmän vapaani ajaksi ja olevani paikassa yksin.

Nainen halusi näyttää puhelimestaan reittiä, jonka ne olivat maastossa kulkeneet. Sen tuodessa puhelinta mun eteen tajusin, että tässä olisi nyt mun mahdollisuus. Joel varmasti kuuli meidän puheet raolleen jääneestä ovesta, mutta se ei nähnyt eteisestä tähän terassin rappusten eteen, koska ainoa ikkuna sieltä aukesi sivupihalle. Mä voisin jatkaa tavallista juttelua normaaliin ääneen, mutta samalla näyttää jotenkin eleillä pariskunnalle, että niiden pitäisi olla hiljaa näkemästään, ja kirjoittaisin naisen puhelimeen nopeasti lyhyen tekstin, jossa pyytäisin niitä poistumaan ja soittamaan paikalle poliisin, koska mua pidettiin täällä vankina.

Kiinnostunutta esittäen sitten kuitenkin vain katsoin naisen karttasovelluksesta esittelemää reittiä.. ja annoin puhelimen sille takaisin. Sen jälkeen ne onneksi alkoivat tehdä lähtöä, etteivät joutuisi kiirehtimään bussille. Mä jäin rappusille seisomaan ja katselemaan niiden loittonemista. Se tilaisuus oli mennyt siinä. Toista tuskin tulisi.

Pariskunnan hävittyä maantien suuntaan johtavan koivikon sekaan astuin takaisin eteiseen.

- Ne lähti pois, mä sanoin vähän pelokkaasti naulakon vieressä seisovalle Joelille, joka myös katseli ikkunasta suuntaan, johon pari oli lähtenyt. Jostain syystä pelkäsin sen melkein lukevan mun ajatuksia ja aavistavan, millainen suunnitelma mulla oli ulkona ehtinyt mielessä käydä.

- Se meni hyvin. Hyvä, ettet yrittänyt mitään, Joel sanoi ja otti kätensä pois takin sisältä, jossa se oli todennäköisesti siihen asti puristanut aseen kahvaa valmiina reagoimaan, jos jotakin yllättävää olisi alkanut tapahtua.

Me odotettiin vielä hetki, ennen kuin lähdettiin kävelemään rantapolkua takaisin Joelin mökille. Lukitsin mökkini oven ja laitoin avaimen rappusten alle odottamaan sitä, kun joskus myöhemmin pääsisin sinne palaamaan.

Polkua pitkin kävellessä kävin mielessäni moneen kertaan läpi äskeistä tilannetta pariskunnan kanssa. Toki mua oli pelottanut ajatus yrittää Joelin huomaamatta saada avunpyyntöviesti niille perille. Mutta toista, ehkä vielä oleellisempaa syytä, miksi olin jättänyt suunnitelmani toteuttamatta, mun oli vaikea myöntää edes itselleni. Ajatus poliisien saapumisesta ja siitä että ne veisivät Joelin oli tuntunut pahalta. Mä en halunnut, että se jäisi kiinni.

Sen sijaan jostain käsittämättömästä syystä halusin jatkaa tätä meidän outoa yhteiseloa niin kauan kuin sitä kestäisi.