Erämaassa || Joel Hokka

18.

Mun toipuminen alkoi seuraavina päivinä edetä nopeasti, ja pääsin kävelemään ensin fyssarin varmistamana ja sitten jo itsekseni pidempiäkin matkoja. Olin aluksi ollut teho-osastolla, mutta voinnin parantuessa sain siirtyä toiselle osastolle. Haavojen seuranta ja hoito vaati vielä sairaalassa oloa.

Yhtenä päivänä nukuin päiväunia ja heräsin ovelta kuuluvaan koputukseen. Hetken mietin olinko kuitenkaan oikeasti herännyt vai näinkö unta tai sitten harhoja, kun mun sängyn viereen käveli Pako-sarjan Lincoln Burrows, joka vielä tuntui tietävän mun nimenkin varmistellessaan että oli tullut oikean henkilön luo. Kuinka kovia kipulääkkeitä mulle oikein syötettiin?

- Kiva kun löysin sut. Mä oon Sergei, Lincoln esittäytyi.

Sergei? Siis.. Oliko toi.. se Joelin kaveri! Sairaalan työntekijä se ei ainakaan vaatteiden perusteella ollut. Eikä näköjään sitten myöskään mun lempisarjan hahmo, vaikka sen kaksoisolento olikin. Mutta mitä ihmettä se täällä teki? Senhän piti asua Tampereella.

- Yksi tyyppi on ollut susta tosi huolissaan, ja käski mun yrittää selvittää oletko sä kunnossa, Sergei sanoi. - Ja mä päättelin, että jos.. selvisit sen karhun hyökkäyksestä niin olet joko täällä tai Lapin keskussairaalassa. Mut ohjattiin infosta tänne, kun valehtelin olevani sun sukulainen ja kysyin missä huoneessa olet.

- Joel pyysi sua etsimään mut, mä sanoin hiljaa ja tunsin palan kurkussani.

- Niin. Tai no pyytää on vähän laimee ilmaisu, Sergei naurahti. - Se laittoi mulle sieltä matkaltaan jostain ulkomaisesta numerosta viestiä, että mun on pakko lähteä heti pohjoiseen selvittämään miten sulle kävi.

- Se pääsi sinne matkalle, mä sanoin varmaan typerän onnellisen näkösenä hymyillen. - Mä pelkäsin aluksi, että se oli jäänyt kiinni mun takia. Mutta tässä kävi kyllä sitten poliisi, joka sanoi ettei ne olleet löytäneet sitä sieltä Sallasta.

Koin tarvetta puhua tosi hiljaa, vaikka huoneessa ei sillä hetkellä ollut toista potilasta, ja se sijaitsi käytävän päässä kaukana hoitajien kulkureiteiltä.

- Pystytkö sä jo kävelemään pidemmälle, jos mennään vaikka ulos juttelemaan? Sergei kysyikin seuraavaksi.

- Joo pystyn.

Ulkona oli lämmin, aurinkoinen päivä. Sergei haki sairaalan kahviosta kahvit ja jäätelöt, joiden kanssa me mentiin vähän syrjemmällä sairaalan pihassa olevan puun varjoon istumaan.

Sergei selvästi luotti muhun. Se kertoi joidenkin tahojen käyneen varmistamassa, että poliisi ei ollut löytänyt mökkiä. Tämä helpotti mun oloa, vaikka en toki keksinytkään miten poliisi olisi osannut siitä maantien varresta juuri sinne parinkymmenen kilometrin päähän korpeen suunnata. Joelin Sergei kertoi lähteneen venäläisen liikemiehen pienkoneen kyydissä vanhalta harrastelentotoimintaan tarkoitetulta kentältä, joka oli ollut vain kilometrin päässä karhupaikasta. Olinkin ihmetellyt miten Joel oli voinut selvitä poliisin varmaan nopeasti järjestämistä etsinnöistä ja tiesuluista, mutta se oli siis juossut suoraan kentälle, jossa kone oli jo varmaan odottanut sitä ja noussut saman tien ilmaan. En tiennyt miten yksityiskoneiden rajan ylitys Venäjän puolelle yleensä tapahtui ja voitiinko sellainen yhtäkkiä estää jos alueella etsittiin rikollista, mutta ehkä nopeus oli auttanut Joelia. Rajalle ei kuitenkaan ollut paikasta kuin noin viisitoista kilometriä. Minkähänlaisen "liikemiehen" kone kyseessä oli mahtanut olla?

Lähtöä edeltävät illan vaiheet ja karhun hyökkäys olivat jääneet Sergeille vähän epäselviksi, koska Joel oli lähettänyt niistä vain lyhyen viestin. Kerroin tapahtumista tarkemmin jättäen tosin mainitsematta meidän puuhat Primeran takapenkillä, ja sanoin myös että olin valehdellut poliisille kohdanneeni Joelin vasta loukkaantumiseni jälkeen.