Erämaassa || Joel Hokka

5.

Joel palasi hetken päästä suihkusta. Sillä oli uusi, puhdas t-paita päällä, ja hupparia, jonka taskussa oletin puhelimeni edelleen olevan, se kantoi käsissään ja heitti sen sitten makuuhuoneen tuolille.

Se päästi mut irti raudoista, mistä olin tyytyväinen. Asento oli ollut kaikkea muuta kuin mukava, ja käsivarret alkaneet puutua taakse sidottuina.

Alkoi olla myöhäinen ilta, mitä ei tosin ulos katsomalla heti huomannut, koska aurinko ei tainnut näin pohjoisessa laskea enää kuin pieneksi hetkeksi tähän aikaan vuodesta. Etsin rinkastani hammasharjan ja kävin vessassa pesemässä hampaat ja naamaani. Olo oli aika likainen ja olisi ollut ihan kiva päästä suihkuunkin, mutta sitä voisin kysyä huomenna. Nyt yrittäisin nukkua. Yöunet junassa oli jääneet aika olemattomiksi, joten uni voisi jopa tulla, vaikka tää tilanne saikin mut käymään aika kierroksilla.

- Mä en nyt oikein tiedä mitä tekisin sun kanssa yön ajaksi, Joel sanoi kun astuin vessasta makuuhuoneeseen.

- Ai jaa?

- Tuntuis vähän pahalta laittaa sut rautoihin yöksi, kun niiden kanssa on varmaan huono nukkua. Mutta mun univaikeuksilla ja muutenkin en taas saa itse nukuttua yhtään, jos joudun koko yön miettimään, että yritätkö sä lähteä täältä, jos vaan lukitsen ton välioven.

Niin. Tälle puolelle oveahan se välioven avain silloin jäisi, ja mulla olisi Joelin nukahdettua mahdollisuus koittaa saada se ja puhelimeni tai jopa Joelin ase käsiini... Mutta luultavasti mä en ikinä uskaltaisi yrittää sellaista, vaikka tuo näyttäisi nukkuvan kuinka sikeästi.

- Ei mulla taida olla muuta vaihtoehtoa kuin tää, se sanoi vähän pahoittelevasti ja otti raudat tuolilta.

Patteri oli sängyn pitkällä sivulla, ja Joel laittoi toisen raudan kiinni sen putken ympärille, jolloin sain olla makuuasennossa ja vain vasen, seinän puoleinen käsi rautoihin kiinnitettynä. Ehkä tässä saisi jotenkin nukuttua selällään. Joel lukitsi väliovenkin, ja laittoi tumman pyyhkeen peittämään pientä ikkunaruutua, jolloin huone pimeni siihen asti sisään tulleesta yöauringon valosta. Se tuli sängyn toiselle puoliskolle makaamaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen se yhtäkkiä sanoi:

- Mä en tiedä uskotko mua, ja oikeestaan ihan sama.. mutta mä nyt sanon tän, jos tää jotenkin helpottaisi sun oloa tänä aikana kun joudun pitämään sua täällä. Mä oon tehnyt viimisen vuoden aikana paljon paskoja asioita, sellasia joihin en olisi aiemmassa elämässä edes uskonut pystyväni. Olen ollut mukana monissa laittomuuksissa ja huumejutuissa, vaikken itse olekaan käyttänyt. Mutta mä en ole tappanut ketään. Olin väärässä paikassa ja seurassa väärään aikaan ja jouduin mukaan siihen Helsingin tilanteeseen, jossa kuoli ne kaksi tyyppiä. Ja tunnen kyllä hyvin ne tekijät. Mutta en osallistunut niihin murhiin. Se vaan voi olla mun teoilla ja taustoilla vaikea saada poliisia tai ketään enää sitä uskomaan, enkä aio edes yrittää, vaan aion kadota. Ja... en mä olisi sua tänään ampunut tonne terassille, vaikka ensimmäinen reaktio kun näin sut oli vetää ase esiin. Sori siitä.

Mä en edes tiennyt mihin olisin Joelin kertomassa ensin reagoinut. Jos se puhui totta, se oli siis etsintäkuulutettuna murhista, joita ei ollut tehnyt. Ei helvetti mikä tilanne. Ja uskoin kyllä senkin, että jos sillä oli aiempia ehdollisia tuomioita alla ja jo taustaa poliisin tarkkailemissa rikollisporukoissa, niin riski tulla tuomituksi syyttömänä murhista tai ainakin avun annosta niihin muiden mukana oli oikeasti olemassa. Mihinkähän se oli suunnitellut katoavansa ja miten se häipymistään täältä käsin järjesti, vai saiko se joltain taholta apua tähän kaikkeen? Mutta kyllähän tuo sen kertoma todella vähän helpotti mun oloa. Ainakin oli helpompi uskoa, ettei se lähtiessään tekisi mulle mitään kovin pahaa, vaikka varmaan jotenkin varmistaisikin sen, että pääsisi pois Suomesta ennen kuin mä olisin tän mökin tapahtumia kenellekään kertomassa.

- Se oli vitun pelottava hetki, mutta mä oon ilonen ettet ampunut mua. Ja toi sun tilanne.. kuulostaa ihan kauheelta. Mä oon pahoillani, sanoin kun en oikein muutakaan osannut.

- En mä tässä enää kauheesti menetä, kunhan nyt vaan onnistun pääsemään lopullisesti sinne minne suunnittelen, Joel totesi. - Välit kaikkiin läheisiin on mennyt jo kauan sitten. Ne ei ymmärtänyt eikä hyväksynyt mun valintoja, joilla yritin täyttää sen helvetillisen tyhjyyden tunteen ja adrenaliinin puutteen joka mulle bändin ja keikkojen loppumisen jälkeen jäi. Enkä mä sitä ihmettele, perseestähän se oli, mutta jotenkin perustelin tekojani itselleni sillä, että millään ei ole väliä kun multa oli yhtäkkiä viety kaikki syy elää.

Mä jollain lailla ymmärsin Joelia. Muistin sen jossain haastattelussa aikanaan kertoneen, että sillä ei käytännössä ollut yksityiselämää bändin ulkopuolella. Sen oli täytynyt jäädä täysin tyhjän päälle sen onnettomuuden jälkeen. Muut bändistä joutuivat keskittymään kuukausien ja vuosien ajan toipumiseen ja itsensä fyysiseen kuntouttamiseen. Bussin takaosan vessassa törmäyshetkellä ollut Joel oli selvinnyt vain aivotärähdyksellä ja pienellä käsivarren murtumalla. Siltä oli todella sekunnissa mennyt koko elämä ja sen tarkoitus alta hetkellä, jolloin niiden menestys oli ollut jo Amerikassakin hyvässä nousussa. Ja se tuskin oli pienempiin laittomuuksiin aluksi ryhtyessään arvannut, että olisi jossain kohtaa epäiltynä murhista. Mä en oikein osannut enää sanoa mitään, eikä Joel tuntunut sellasta odottavankaan. Se veti peiton päälleen ja kääntyi kyljelleen pois päin musta.