Erämaassa || Joel Hokka

8.

Mökille palattua aloin aikani kuluksi laittaa ruokaa kaupasta tuomistani aineista. Joelin eväät siellä oli lähinnä leipää ja säilyketölkkejä. Nostin keittämäni riisin pöytään ja käännyin vielä takaisin hellalla hautuvan, lähes valmiin jauhelihakastikkeen suuntaan. Yritin saada jonkinlaista selkoa tuntemuksistani ja ajatuksistani, jotka oli tänne takaisin päin kävellessä säikäyttäneet mua melkein yhtä paljon kuin se naisen äkillinen tervehdyshuuto toisen mökin pihassa. Miksi mulle oli yhtäkkiä tullut olo, etten edes halunnut Joelin jäävän kiinni?

Tietysti sen kertoma syyttömyys niihin murhiin varmaan vaikutti asiaan. Mutta siinä ei valitettavasti tainnut olla kaikki. Oliko tässä nyt mukana jotain pientä.. vetoa sitä kohtaan? Mähän olin pari vuotta sitten käynyt siihen aika kuumana, vaikken koskaan ollutkaan sitä tavannut livenä, nähnyt vain kahdesti kaukaa jossain lavalla. Ja se ei ollut varsinaisesti kohdellut mua täällä huonosti. Mitä nyt toistuvasti lukinnut patteriin ja vähän osoitellut aseella, mutta mitäs pienistä... Noin periaatteessa se oli kuitenkin ollut mulle aika kiva ja reilu ja yrittänyt saada mun olon edes jotenkin hyväksi tässä hullussa tilanteessa, vaikka olinkin jatkuva uhka sen vapaalle tulevaisuudelle ties missä palmun alla.

Jos se olisi ollut mulle ilkeä, oikeasti tappanut ihmisiä tai vaikka itse käyttänyt huumeita, niin ne olisi varmasti olleet sen tason juttuja, etten olisi pystynyt tuntemaan mitään muuta kuin pelkoa sitä kohtaan. Mutta koska tällaisia asioita nyt ei vaikuttanut olevan jutussa mukana niin.. äh, olispa elämä helppoa ja selkeetä, jos kaikki oudot, ei-toivotut tuntemukset voisi vaan siivota jotain nappia painamalla pois päästään.

- Et kai sä vaan laita tota paskaa sinne sekaan? Joel kysyi yhtäkkiä mun vierestä keskeyttäen mun ajatukset. Se katsoi epäluuloisena mun kädessä olevaa valkosipulimaustevoi-pötköä, josta juuri suunnittelin leikkaavani kunnon palasen sulamaan jauhelihakastikkeen sekaan.

- Todellakin laitan, eihän toi maistu muuten miltään, mä vastasin.

- Hyi vittu, voitko ottaa sitä kastiketta ensin mulle sivuun ennenku myrkytät sen tolla.

Tässäkö mä nyt oikeesti kinasin sen kanssa jostain valkosipulista? Silmiäni pyöräyttäen kauhoin puolet kastikkeesta pöydällä olleeseen kulhoon ja heitin maustevoin palasen hellalle vielä jääneen oman osuuteni sekaan.

- Siinä sitten, ja turha valittaa jos se on mautonta, mä tuhahdin pamauttaessani Joelin kastikekulhon pöytään.

- Kiitti, se sanoi ja näytti siltä, että vähän pidätteli hymyä. Hitto että se osasikin olla välillä ärsyttävä.

Annoin oman kastikkeeni maustua rauhassa, ja menin hetken päästä Joelin seuraksi pöytään syömään.
Se kyseli mun taustoja ja minkälaista elämää olin viettänyt ennen kaiken pilannutta Markon kuvioihin tuloa. Kerroin asuneeni koko ikäni Tampereen seudulla, laittaneeni täysi-ikäistyttyäni välit poikki alkoholistivanhempiini ja työskennelleeni terveydenhuollossa ennen irtisanoutumistani. Olin ollut ihan tyytyväinen elämääni, eikä tää pakkomuutto pohjoiseen ollut helppoa, mutta toivoin, että joskus pidemmän ajan päästä voisin vielä palata tuttuihin maisemiin ja ystävieni luo.

- Mä ehkä pystysin auttamaan sua tossa asiassa. Tai voisin ainakin yrittää jos haluat, Joel sanoi viimistä haarukallista lautaseltaan kaapiessaan.

Mä katsoin sitä epäuskoisesti. Siis mitä?

- Mä oon näiden parin vuoden aikana tutustunut aika monenlaisiin tyyppeihin ja tahoihin.. Ei niistä sen enempää, mutta yksi kaveri joka on mulle parikin palvelusta velkaa asuu Tampereella ja voin kyllä pyytää, että se kävisi sen Markon oven takana ja sanoisi sille, että sen on parempi jättää sut rauhaan. Mä oon aika varma, että se uskoisi tätä Sergeitä kerrasta.

Sergei? Miksi mulle tuli heti mieleen joku Venäjän mafia? Olikohan se edes kaukaa haettua? Joel oli jotenkin päätynyt tällaiseen ihme korpimökkiin, joka sijaitsi täällä keskellä ei mitään, muttei kovin kaukana Venäjästä ja Sallan rajanylityspaikasta. Jos jotkut venäläiset rikollistahot halusi vaikka kuljettaa rajan yli jotain luvatonta, niin eikö tällainen huomaamaton erämaakämppä rajan tuntumassa ollut hyvä tukikohta sellaista toimintaa varten. Ja etsintäkuulutetun piiloutumista varten...

Pysäytin vähän lennokkaiksi menneet ajatukseni ja keskityin asiaan.

- Toi kuulostais melkein liian hyvältä, jos joku voisi auttaa mua noin, mä sanoin. - Kunhan se sitten oikeesti vaan puhuisi sille Markolle, eikä tekisi sille mitään, mistä mä voisin joutua vaikeuksiin, kun poliisit tietää mun ongelmat sen kanssa vaikka olivatkin ihan kädettömiä auttamaan niissä. Eli olisin varmaan heti epäiltynä, jos sille sattuisi jotain.

Joel oli sitä mieltä, että Sergei kyllä osaisi hoitaa homman tehokkaasti mutta sen verran hienovaraisesti, että mulle ei tulisi asiasta ongelmia. Se antoi mun jäädä rauhassa harkitsemaan tarjoustaan, ja rupesi laittamaan ruuan laitosta tulleita tiskejä koneeseen.

Mä mietin hetken asiaa, ja yritin keksiä siitä epäilyttäviä tai huonoja puolia, mutten saanut mieleeni mitään, mikä olisi tuntunut pahemmalta kuin kuukausia ja vuosia jatkuva paossa eläminen, jota joutuisin näillä näkymin tekemään mikäli en saisi asiaan apua.

Joel siis soitti mun luvalla vähän myöhemmin illan aikana tälle kaverilleen kysyttyään multa ensin tarkemmat tiedot Markosta ja sen asuinpaikasta. Puhelun loputtua se kertoi Sergein olleen innokas auttamaan asiassa ja luvanneen käydä lähipäivinä Markolla kylässä. Sergei ei kuulemma epäillyt hetkeäkään etteikö sen käynnistä olisi apua, mutta oli silti antanut Joelille luvan antaa mulle numeronsa, mikäli näyttäisi siltä, että vielä myöhemmin kaipaisin apua vainoajani kanssa.

Mä tuijotin Joelia uskomatta kuulemaani. Oliko mun vuoden kestänyt piina nyt yhtäkkiä ratkeamassa ja päättymässä näin helposti? Lukuisat soitot poliisille, lähestymiskielto.. Siitä huolimatta se äijä oli väijynyt mun ikkunan takana ja joskus rappukäytävässäkin kuukaudesta toiseen mun joutuessa pelkäämään yötä päivää, että olisin seuraava exänsä tappamaksi joutunut uhri iltapäivälehtien otsikoissa. Mutta silti, Marko oli pelkkä säälittävä, yksinäinen sekopää, joka teki joitakin it-alan etätöitä kodistaan käsin. Mun oli jotenkin helppo kuvitella se kusemassa housuunsa eteisessään, kun joku venäläinen ammattirikollinen kävisi kovistelemassa sitä.

En edes tajunnut mitä tein, ennen kuin olin jo syöksynyt halaamaan Joelia.

- Kiitos oikeesti ihan helvetisti, mä sanoin ja melkein itkin ilosta sen olkapäätä vasten.

Saman tien mua alkoi nolottaa reaktioni ja vetäydyin kauemmas siitä. Se kuitenkin katsoi mua jotenkin lähes hellästi, eikä sitä näyttänyt haittaavan mun äkilliset halailut.

- Ei mitään. Kiva jos voin edes vähän hyvittää sulle tätä kaikkee, mihin mun takia oot joutunut, Joel sanoi.

- Tää oli aika paljon. Sä annoit mulle juuri toivon siitä, että voin sittenkin saada mun elämäni vielä takasin, mä vastasin.

Mun teki mieli halata Joelia uudelleen, mutta hillitsin itseni. Se kertoi Sergein luvanneen ilmoittaa muutaman päivän sisään, miten kyläilyreissu olisi sujunut.