Erämaassa || Joel Hokka

10.

Heräsin yöllä kamalaan pissahätään. Kello seinällä näytti kolmea. Pimennysverhona toimivan pyyhkeen hämärtämässä huoneessa näki sen verran, että Joel oli selvästi unessa mun vieressä. En olisi tykännyt herättää sitä, mutta mun oli päästävä pian vessaan. Aloin siis varovasti töniä sitä, ja aika nopeasti sainkin sen hereille.

- Anteeks kun mä herätin sut. Mutta mun ois pakko päästä pissalle.

Joel kaivoi unisena käsirautojen avainta sängyn vieressä olevalta nojatuolilta, ja päästi sitten mut vapaaksi. Se näytti siltä, että olin herättänyt sen kesken syvimmän unen. Andreaksen vaimea kuorsaus kantautui oven takaa sohvalta.

Kun palasin minuutin päästä pissalta, Joel oli kuitenkin täysin hereillä olevan näkönen.

- Tuolla ulkona liikkuu joku, se sanoi kuiskaten. - Mä kuulin askelten ääniä, ja aika varmasti myös vaimeeta puhetta.

Mä jäin tuijottamaan sitä vähän levottomana. Oliko siellä satunnaisia ohi käveleviä retkeilijöitä, jotka liikkuivat jostain ihme syystä yöaikaan? Vai poliiseja? Vai se pelottavin vaihtoehto, Andreaksen perässä olevaa porukkaa, jotka olivat päässeet sen jäljille ja päättäneet iskeä juuri nyt, kun se oli täällä.

Yhtäkkiä Joel hyppäsi sängystä ja ohjasi mut nopeasti takaisin vessaan, josta olin juuri tullut. Se veti oven meidän perässä kiinni. Sitten se työnsi kätensä vessakaapin sivussa olevaan pieneen koloon, jota en ollut aiemmin edes huomannut. Samalla hetkellä tapahtui jotain vitun ihmeellistä. Kaappia vastapäätä oleva vessan seinä alkoi liikkua sivuun, ja sen tilalle ilmestyi kulkuaukko pimeään, todella ahtaan ja kapean näköiseen käytävään, josta lähtivät raput alaspäin.

- Mitä vittua? mä henkäisin ja tuijotin sitä näkyä.

- Meidän täytyy mennä tonne. Ja nopeesti, Joel sanoi ja lähes työnsi mua edellään sinne pimeyteen.

Missä tahansa toisessa tilanteessa olisin mennyt paniikkiin niin ahtaaseen paikkaan joutuessani, mutta pelko mökkiin mahdollisesti juuri tunkemassa olevista vaarallisista ihmisistä oli vielä suurempi, ja keskityin olemaan kompuroimatta niissä kapeissa kivirappusissa.

Parin rappusen jälkeen portaikko kääntyi vähän oikealle, ja siinä kohdassa roikkui seinällä naulassa selvästi tällaista tilannetta varten valmiina ollut taskulamppu, jonka Joel nappasi. Se sytytti lampun ja samaan aikaan painoi jotakin painiketta naulan yläpuolella, jolloin vessan seinä siirtyi takaisin paikalleen ja peitti sieltä tähän asti näkyneen valon kaistaleen.

- Kävele varovasti nää raput alas asti, Joel sanoi hiljaa mulle.

Mä tein niinkun se sanoi, vaikka sain hädin tuskin hengitettyä pakokauhuni keskellä. Mulla oli kamala ahtaan ja suljetun paikan kammo, ja tää paikka ei muuta ollutkaan. Tunkkainen, kellarimainen haju voimistui mun laskeutuessa rappuja alas. Joel tuli mun takana ja näytti valoa. Mä pysähdyin portaiden alapäähän. Miksi näytti siltä, että se käytävä loppui siihen? Oliko tää joku kammottava umpikuja, josta ei päässyt kuin yhtä kautta pois? Ja mikä vitun äkilliseen pakenemiseen tarkotettu panic room tää edes oli? Mun aiemmat kuvitelmat jostain itämafian mökistä ei tuntuneet enää yhtään lennokkailta.

Tila rappusten alapäässä oli vielä kapeampi kuin ylempänä. Seinät tuntuivat lähes puristuvan meitä päin molemmilta puolilta, mitä ne eivät varmaan ihan oikeasti tehneet, mutta tukala ahtauden tunne sai mut kuvittelemaan niin. Joel oli myös tullut portaat alas ja seisoi mussa aivan kiinni. Se valaisi lampullaan seinää meidän vieressä. Siinä oli jotain outoja pieniä ruutuja. Yhtäkkiä ne menivät päälle Joelin painellessa jotain, ja niihin ilmestyi kolme selvää videokuvaa. Ensimmäinen kuvasi mökin etuhuonetta, jossa näkyi pienellä sohvalla jalat epämukavan näköisessä koukussa nukkuva Andreas. Sen kuorsaus kuului vaimeana videollakin. Toinen kamera oli näköjään jossakin terassin katon rajassa. Kuistilla ei näkynyt ketään. Kolmas kuvasi pihaa laajemmalta alueelta, ja siinä näkyi selvästi, kuinka kaksi tummaa huppupäistä hahmoa käveli hitaasti mökin takaa kohti terassia. Niillä oli aseet kädessään, ja niiden naamat erottuivat aika selkeästi niiden ohittaessa puuta, jossa piilokamera oli kuvaamassa. Näky oli helvetin pelottava, ja mä lähes haukoin henkeäni, kun tunsin etten saa enää happea. Vilkasin Joelia. Se näytti hermostuneelta mutta ehkä vähän myös helpottuneelta, todennäkösesti siksi, että tulijat eivät olleet poliiseja.