Erämaassa || Joel Hokka

14.

Istuin seuraavana aamupäivänä kahvilla lammen rannassa. Olin ottanut pyyhkeen mukaan, koska harkitsin käyväni vedessä kastautumassa. Jotain piristystä nyt tarvitsisin tähän apeaan olooni, ja Lapin hileinen, toukokuinen järvivesi jos joku varmaan virkistäisi. Lammen pohjakin oli ihanan näköistä hiekkaa tässä kohtaa. Lammen toiseen päähän Joelin mökin edessä oli sentään heitetty vain yksi moottoripyörä eikä ajajan ruumista, joten kai tuolla uida voisi. Vaikka mistäpä mä tiesin mitä kaikkea siinä mökissä oli aiemmin puuhattu ja montako raatoa lammen kalat olivat vuosien mittaan saaneet syödäkseen. Mahtoiko mun mökkiä vuokraava poromies olla koskaan pannut merkille, että naapurissa saattoi tapahtua välillä hämäriä asioita?

Sain kahvikupin tyhjäksi ja päätin käydä uimassa heti. Jos jäisin arpomaan, en ikinä saisi itseäni hinattua tuonne veteen. Heitin muut vaatteeni rantakiville, mutta jätin varulta pikkuhousut jalkaan. Vaikka ei kai tähän edes mun tuurilla voisi juuri parin seuraavan minuutin aikana pamahtaa paikalle se ainoa kymmenen kilometrin säteellä vaeltava retkeilijä. Rintsikat riisuin silti, koska ne nyt vaan oli aika ahdistava vaatekappale. Töistä kotiin tullessa mun ensimmäinen asia oli aina ollut riisua liivit hittoon paidan alta.

Astuin veteen, jossa kävely tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt tikareita jalkoihin. Se oli vielä paljon kylmempää, kuin olin ajatellut. Tulisikohan tästä sittenkään mitään. Tunsin ihokarvojeni nousevan pystyyn. Otin askeleen eteenpäin ja sitten kaksi taakse.

- Sun pitää juosta sinne, kuului ääni jostain mun takaa.

Joel.

Käännyin kädet rintojen suojana ympäri. Joel laskeutui rantaa kohti meidän mökkien väliseltä polulta.
Voi jumalauta. Edellisestä kerrasta alasti sen edessä suihkussa olikin kulunut jo liian kauan. Miksen ollut kuitenkin jättänyt rintsikoita päälleni? Mun teki sillä hetkellä tosiaan mieli juosta syvemmälle veteen kaulaani myöten ja jäädä sinne. Mutta kun meinasin saada sydänkohtauksen jo tästä nilkkojen syvyisessä jäävedessä kahlaamisesta. Käännyin ympäri ja otin pari juoksuaskelta takaisin rantaan pyyhkeeni luo.

- Tästä vähintään puolialasti sun edessä hyppimisestä alkaa tulla tapa, mä sanoin alkaessani vetää pyyhettä ympärilleni.

- Sori, Joel sanoi vähän nolona hymyillen ja pitäen ihailtavalla tahdonvoimalla katseensa mun silmien korkeudella. - Kävelin tota polkua sun mökille päin enkä huomannut sun olevan täällä vedessä ennenku olin melkein kohdalla. En sitten viitsinyt enää kääntyä ympärikään. Ajattelin, että näytän joltain vitun puskissa kyttäävältä pervolta, jos siinä kohtaa huomaatkin mut hiipimässä siellä pois.

- No siltä se kyllä varmaan olis näyttänyt, mä nauroin.

- Eikö toi vesi ole melkein yhtä kylmää kuin jos menis avantoon?

- On. En mä taida pystyä kastautua sinne. Etelän järvissäkin hidastelen yleensä sentti kerrallaan lämpimiinkin vesiin, vaikka tietysti sinne pitäisi vaan mennä nopeesti.

- Entä jos mä tuun sun kanssa tonne jääpuikkojen sekaan?

- Siis haluatko sä tonne uimaan?

- En vitussa. Lämmin vesi on mun juttu. Mutta jos sä haluat mennä niin uhraudun ja tuun seuraksi.

- Hitto sä oot outo. Mutta okei, tehdään se.

Joel alkoi saman tien oikeasti riisua paitaansa. Vaikka aamupäivä oli aika viileä, niin mulle tuli jotenkin sisäisesti lämmin olo kun mietin, että siinä se nyt oli valmiina hyppäämään tonne korkeintaan viisiasteiseen veteen mun kanssa. Siitä ei ollut viikkoakaan kun se oli uhannut mua aseella mökkinsä terassilla, ja jotenkin siitä hetkestä oltiin kummallisesti ja nopeasti edetty tällaisiin hetkiin. Pakotin silmäni irti sen paljaasta rintakehästä, ja nappasin nopeasti rintsikkani maasta ja puin ne päälleni. Joel oli sinä aikana riisunut itsensä pelkille boksereille.

Mun jalat meinasi hyiseen veteen palatessa tehdä täyden stopin, mutta nyt tästä ei yksinkertasesti voinut enää perääntyä, kun Joel mun vieressä käveli syvemmälle ilmeenkään värähtämättä ja sitten vilkaisi taakseen jotenkin erityisen ärsyttävästi ja omahyväisesti hymyillen ja selvästi epäillen että musta ei vieläkään olisi tähän. Painuin äänettömästi kiroillen sen perään ja henkeäni haukkoen upotin väkisin itseni pariksi sekunniksi siihen tappavan kylmään veteen.

Vittusaatanasydänhäntässäpysähtyy. Pomppasin vedestä pystyyn ja juoksin rantaan pyyhkeeni luo. Joel tuli kohta perässä hiukset märkinä. Se hullu oli sukeltanut kokonaan veden alle.

- Se oli aika kivaa, se vain tuumasi.

Vedestä nousemisen jälkeen tuleva hyvänolon tunne oli kyllä niin voimakas, etten enää yhtään ihmetellyt miksi monet avantouimarit jauhoivat harrastuksensa ihanuudesta joka toisessa lauseessaan. Tän voisi ottaa tavaksi. Vaikka olisi se paljon tylsempää yksin.

Me mentiin mökkiin ja mä kävin vaihtamassa kuivat alusvaatteet ja puin loputkin vaatteet päälleni. Joel kertoi Sergein soittaneen. Markon tapaaminen oli kuulemma mennyt oikein hyvin. Joel ei tiennyt mitä Sergei oli Markolle puhunut, mutta ilmeisesti Marko oli lopuksi tärissyt eteisensä lattialla sikiöasennossa ja vannonut, ettei enää ikinä yrittäisi lähestyä mua millään tavalla.

Tieto tuntui ihan uskomattomalta. Pystyisinkö mä oikeesti nyt palaamaan täältä Tampereelle heti halutessani? Vasta viikko sittenhän olin tyhjentänyt siellä kämppääni ja pakannut rinkkaani. Työpaikasta ja asunnosta luopuminen oli ollut siis turhaa. Paitsi että ei ollut, koska jos en nimenomaan olisi luopunut niistä ja lähtenyt tänne, olisin edelleen kamalassa kusessa Markon kanssa. Ja nythän olin oikeastaan vapaampi kuin ikinä. Mulla oli asunnon myynnistä saadut isot rahat, ja mikään ei sitonut mua mihinkään. Voisin mennä minne ikinä haluaisin.

- Ehkä mun ei sitten tarviikaan viettää täällä koko kesää. Sano multa isot kiitokset Sergeille, jos olet siihen vielä yhteydessä.

- Mä sanon. Kyllä me varmasti vielä sen kanssa viestejä laitetaan. Puheluista en hetkeen tiedä. Mä lähden jo tänä iltana.

- Nyt jo?

Kummallinen surun ja menetyksen tunne rysähti mun niskaan, ja mulle tuli saman tien Joelia ikävä, vaikka se vielä istuikin siinä mun keittiön pöydässä.

- Niin. Tai no yöllä, mutta mun pitää lähteä kävelemään tuolta mökiltä jo illalla. Sinne paikkaan missä mä tapaan mun.. kyydin.. on parikymmentä kilometriä.

- Metsiä pitkinkö sä sinne meinaat kävellä, ettet törmää kehenkään?

- Niin kai. Maantien vieressä metsän puolella. Vaikka onhan nää valoisat yöt vähän huonoja yrittää liikkua huomaamatta. Mutta tässä ei nyt ole oikein vaihtoehtoja.

- Voinhan mä heittää sut, huomasin sanovani, ennen kuin ehdin miettiä, kuinka järkevää on tarjota murhista epäillylle apua maasta pakenemiseen. Mutta, eikö poliisit kuitenkin olleet aika harvinainen näky täällä Lapin erämaissa? Olisi häviävän pieni todennäköisyys, että sellaiset tulisivat yöllä vastaan saati pysäyttäisivät mun auton.

- Kuulostais hyvältä ettei mun tarvisi kävellä, mutta ootko ihan varma? Joel kysyi. Se kai mietti samaa. Olihan siinä hyvin pieni riski olemassa mun joutua ongelmiin. Mutta kun.. Mä en halunnut, että se poistuisi mun elämästä lopullisesti jo kohta tästä mökistä ulos astuessaan. Jos mulla olisi mahdollisuus viettää sen kanssa vielä hetki ensi yönä, niin todellakin tekisin niin.

- Olen, vastasin lyhyesti.

- Mä en tiedä.. Ainakin jos veisit mut, niin saisit tehdä sen niin, että oot jo kaukana kun mun kyyti tulee.

- Lähdetään sitten ajoissa.

Joel istui vielä hetken mun luona. Se oli tavallista hiljaisempi, ja jotenkin siitä tuli kuva, että se olisi halunnut sanoa paljon enemmän kuin mitä sitten kuitenkaan sanoi. Mutta varmasti sitä jännitti tuleva yö ja kaikki sen jälkeen edessä oleva. Se oli kuitenkin jättämässä koko elämänsä taakseen vielä paljon suuremmalla muutoksella, kuin mä viime viikolla.