Erämaassa || Joel Hokka

19.

Pääsin kotiutumaan sairaalasta alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Matkustin Oulusta bussilla Sallaan ja parkkialueelle, jonne mun auto oli jäänyt. Se löytyi onneksi kunnossa ja koskemattomana paikaltaan. Vilkaisin kuskin penkille istuttuani vähän haikeasti taakseni. En varmaan pystyisi enää koskaan nousemaan tähän autoon muistamatta kuinka hyvältä tuntui, kun Joel suuteli mua ja tuli mun sisään tuolla takapenkillä. Mitähän se mahtoi juuri nyt tehdä ja oliko se päässyt turvallisesti perille määränpäähänsä?

Sairaalassa maatessa olin kerinnyt ajatella paljon. Sergein kertomat asiat tuntui edelleen aika uskomattomilta. Mä olin kai ollut niin keskittynyt omiin, nopeasti Joelia kohtaan heränneisiin tunteisiini ja niiden peittelyyn, etten ollut huomannut senkin tykkäävän musta. Paljonko niiden tunteiden syntymiseen oli vaikuttanut ne oudot olosuhteet joissa me ne päivät yhdessä elettiin, ja olisivatko ne samanlaisina jäljellä jos..

Totuus oli, että Sergein käynnin jälkeen mulla oli ollut vakavasti mielessä vain yksi vaihtoehto. Mä halusin Joelin luokse. Tosin haluaisin ennen minkäänlaista lähdön suunnittelua jutella asiasta suoraan sen kanssa, ja kuulla siltä itseltään, että se oikeasti edelleen tahtoi mut sinne.

Ajoin ajatuksissani Kemijärvelle, josta otin huoneen halvasta hotellista. Kaikki raskaampi liikunta ja nostelu ja kiertoliikkeet ja hyvä ettei hengittäminenkin oli kiellettyä kuuden viikon ajan vatsan leikkauksista, joten elämä erämaamökillä ei nyt tuntunut järkevältä. Soitin vuokranantajalleni ja kerroin saaneeni karhun hyökkäyksestä niin pahat haavat, etten palaisi enää mökkiin asumaan. Lupasin hakea tavarani sieltä mahdollisimman pian. Mä en enää halunnut sinne paranemiseni jälkeenkään. Koska naapurissa ei enää ollut Joelia. Ja koska mun alkuperäinen syy ja ongelma edes muuttaa sinne oli ratkennut.

Sergei laittoi neljä päivää mun sairaalasta pääsyn jälkeen viestiä ja kysyi missä menen. Mun yllätykseksi se lupasi ajella pohjoiseen auttamaan tavaroiden hakemisessa mökiltä. Se ilmestyikin jo seuraavana päivänä hotellin pihaan, josta me jatkettiin Sallaan ja sen syrjäisen soratien levennykselle, johon auto piti jättää parkkiin. Kävelyä sain sentään harrastaa ilman rajoituksia, joten matka autolta mökille ja takaisin ei ollut ongelma, ja Sergei kantoi paluumatkalla mun rinkan ja tavarat.

Se otti yöksi huoneen samasta hotellista, ja sinne majoituttuaan koputti hetken päästä mun oveen. Sillä oli joku vanhanmallinen puhelin kädessään, joka ei ollut sama jota olin nähnyt sen muuten käyttävän.

- Mulla ois tässä linja auki yhdelle paratiisisaarelle, jos haluat jutella, se sanoi hymyillen.

Joel. Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä. Otin puhelimen. Sergei kääntyi takaisin käytävään ja sulki oven perässään antaen meidän jutella rauhassa.

Joelin äänen kuuleminen tuntui mahanpohjassa asti. Se halusi ensimmäisenä tietää miten mä voin, ja kuulosti iloiselta, kun kerroin voivani alkutilanteeseen nähden hyvin ja toipuneeni jo paljon.

- Sä varmaan tiedät sen itsekin, mutta mä en olis selvinnyt edes sairaalaan asti jos et olis jäänyt auttamaan. Ja sä teit sen, vaikka siinä oli tosi iso kiinni jäämisen riski. Kiitos että pelastit mun hengen.

- Kyllä mä näin heti, etten voi lähteä siitä mihinkään ennen ensihoidon tuloa. Enkä vielä sen jälkeenkään ollut varma miten sulle käy. Ne oli kamalia päiviä olla epätietosuudessa, ennenku Sergei löysi sut sieltä Oulusta.

- Mäkin pelkäsin herättyäni, että miten sulle oli käynyt.

- Mulla kävi tuuri ja poliisit ei olleet vielä liian lähellä sitä paikkaa ja ehdin pakoon. Mutta.. en mä olis sitä sua auttamaan jäämistä katunut hetkeäkään vaikka olisinkin jäänyt kiinni. Ainoo tärkeä asia sillä hetkellä oli se että edes yritän pelastaa sut.

- Hyvin sä musta muutenkin pidit huolta niiden päivien aikana.

- Sä aiheutit mussa nopeesti tosi outoja oloja, joiden takia halusin pitää susta huolta. Ja haluaisin jatkossakin. Mä en vaan meinannut millään saada sanottua näitä asioita ääneen. Sergei taisi sitten juoruta ne sitäkin suoremmin.

- No niin, mä naurahdin. - Se luuli, että sä olit ehtinyt puhua mulle niistä.

- Mitä sä ajattelit kun kuulit, että mä haluaisin sut tänne?

- Että mä haluan tosi paljon tulla sinne.

- Oikeesti?

- Joo. Mulla on ollut sua kauhee ikävä tän koko ajan.

- Mä en voi tajuta, ettei se ollutkaan yksipuolista. Kun mä kuitenkin pidin sua väkisin siellä. Olin varma, ettet halua mun kanssa mitään enempää, vaikka meillä olikin aika kivaa sun autossa..

- Kyllä säkin teit alusta asti mulle tosi oudon olon, ja siis vaan hyvällä tavalla. Kai mä tän jo nyt uskallan sanoa, mutta suurin syy etten käräyttänyt sua sille vaeltajapariskunnalle, jotka anto puhelimensa hetkeksi mun käteen, oli se että mä.. halusin saada olla sun seurassa niin pitkään ku mahdollista.

- Vittu tää on uskomatonta.

Joel kertoi olleensa nyt muutaman päivän perillä jossain tosi kauniissa paikassa, jossa se asui jonkun venäläisen miljardöörin vapaa-ajan huvilalla, ja sai palkkaa siitä, että huolehti paikasta ja vartioi sitä. Omistajalla oli ilmeisesti useampia huviloita ympäri maailmaa, eikä se viettänyt tuossa Bahaman kohteessaan kuin muutaman viikon silloin tällöin.

- Eli tää on melkein niinku lomalla olisi. Ja mä voin lähteä täältä halutessani poiskin aina kun se itse on paikalla, vaikka on mulla siis erilliset asuintilat joissa saan olla rauhassa vaikka täällä oliskin joku. Mutta oon miettinyt, että lähden ihan mielelläni jenkkeihin pyörimään aina ku mahdollista. Tästä pääsee lautalla parissa tunnissa Floridaan. Musta ei onneksi kerinnyt tulla siellä kovin tunnettu. Varmaan riittää, että pitää lippiksen ja aurinkolasit päässä ja välttelee pahimpia turistialueita, jossa voisi olla suomalaisia.

Olihan tuossa ehkä pienet riskinsä, mutta aika täydelliseltä elämäntavalta toi kuulosti. Amerikka oli aikanaan ollut Joelin suuri unelma.

- Koska mä saisin sut tänne? se sitten kysyi.

- Mä voisin tulla heti, kun oon toipunut niin, että pystyn kantamaan matkalaukkua, sanoin hymyillen.