Erämaassa || Joel Hokka

16.

Vein käteni mahalleni. Niihin valui jotain lämmintä. Mua pelotti helvetisti vilkaista alaspäin, mutta pakotin itseni tekemään niin. Mun kädet oli värjäytyneet punaiseksi verestä, jota pulppusi mun repeytyneen paidan alla näkyvistä kammottavan näköisistä viilloista. Samalla hetkellä aloin tuntea vihlovaa kipua, joka voimistui sekunneissa lähes sietämättömäksi. Romahdin seisoma-asennosta maahan polvieni varaan.

Tunsin puoliksi seuraavani tilannetta kuin itseni ulkopuolelta. Valtava kipu oli silti koko ajan läsnä. Näin Joelin laskeutuvan kyykkyyn mun eteen ja katsovan mun mahaa ilmeellä, joka kertoi totuuden. Tilanne oli ilmeisesti todella paha.

Mulla ei ollut enää voimia seistä polvillani. Kaaduin selälleni maahan ja tunsin maailman pyörivän ympärilläni. Joel oli kaivanut puhelimensa esiin ja alkoi soittaa johonkin. Samaan aikaan se jostain syystä repi t-paitaa päältään. Oliko se sekoamassa, täällähän oli kylmä. Mua itse asiassa paleli ja värisytti ihan hitosti.

Huusin kivusta, joka tuntui vielä aiempaakin voimakkaampana, kun Joel yhtäkkiä painoi mytyksi taittelemansa paidan mun mahan päälle ja tuntui kuin puristavan kohtaa mun navan oikealla puolella.

- Anteeks. Mun on pakko, se sanoi tukahtuneella äänellä ja jatkoi painamista samalla, kun alkoi puhua kai kaiuttimelle laittamaansa, maahan laskemaansa puhelimeen.

Mä olin niin shokissa kivusta, etten oikein edes tiedostanut mitä se puhui ja mitä toisesta päästä vastattiin. Ja miksi se satutti mua koko ajan vielä lisää painavalla puristuksellaan? Olinko mä muuten taannoin Joelin puhdistaessa mun kättä toivonut saavani lisää pikku haavoja, joita se voisi hoitaa? Tässä sitä nyt oltiin. Kannattaa varoa mitä toivoo. Mutta jos mä nyt kuolisin tähän niin olinpahan ainakin saanut juuri tätä ennen elämäni parhaan suudelman ja tajunnan räjäyttävää seksiä. Ja Joelin kanssa uusia sellaisia kokemuksia ei voisi enää tulla, joten ehkä tässä malttaisikin jo kuolla pois.

Aika menetti jotenkin merkityksensä siinä sekavassa tilassa. Taivaalla mun yläpuolella lipui yksittäisiä pilviä, ja jostain puiden latvojen takaa maisemaa valaisivat matalalta metsän rajasta paistavan yöauringon säteet.

- Sä selviät. Saat kohta apua. Tänne tulee helikopteri ja se vie sut tosi nopeesti sairaalaan, kuulin Joelin sanovan. Miksi sen ääni kuulosti vielä epävarmemmalta kuin silloin, kun se oli sieltä salatunnelista lähtiessään vakuutellut selviävänsä mökkiin tunkeutuneiden asemiesten kohtaamisesta?

Koitin saada lamaantuneilla aivoillani edes jotenkin kiinni hetkestä. Helikopteri? Sairaala? Oliko Joel soittanut tänne jonkun ambulanssikopterin? Tänne oli tulossa siis.. pelastushenkilökuntaa? Kamala ajatus tunkeutui mun tajuntaan, kun ymmärsin mitä siitä voisi seurata.

- Sä et voi jäädä tänne, mä sanoin Joelille raskaan, tuskaisen hengitykseni keskeltä.

- Voinpas, se vastasi ja vaihtoi kai käsiensä asentoa mun vuotavan mahan päällä ja sai mut taas kiroamaan kivusta.

- Lähde menemään, mä lähes huusin sille. - Sä et voi olla täällä kun ne tulee tänne. Täällä korvessa voi olla ekana paikalla se kuka on sattunut olemaan lähimpänä, vaikka rajavartijat tai poliisit.

- Mä en nyt lähde tästä yhtään mihinkään, Joel sanoi rauhallisella äänellä.

- Mikä vittu sua vaivaa, sä jäät kiinni, mä kysyin lähes itkien.

- Mä pysyn tässä. Ja koita sä olla nyt miettimättä mua. Säästä sun kaikki voimat siihen, että pysyt tajuissaan.

Mä en tajunnut enää mistään mitään. Silmät tuntui helvetin raskailta pitää auki, kuin joku olisi painanut mun yläluomia kiinni. Aika kului, mutten tiennyt olinko maannut maassa minuutteja vai tunnin. Kuulin jotain surinaa tietoisuuteni rajamailta. Oliko se joku pörriäinen? Pelkäsin vitusti ampiaisia, ja normaalisti olisin saanut sätkyn jo ajatuksesta, että sellainen lentää mun lähellä, mutta nyt mua väsytti ja uuvutti niin, etten jaksanut reagoida. Sietämätön sykkivä kipu alavatsalla oli ainoa asia, joka tuntui selvänä mun tietoisuudessa, kaikki muu oli jotenkin.. lipuvaa ja hämärää?

Jos pörisijä oli ampiainen, niin se oli kyllä vetänyt steroideja. Ääni oli niin voimakas. Ja nyt se laskeutui tuolta taivaalta suoraan mua kohti. Paitsi että toi oli helikopteri.

- Jos poliisi kysyy sulta tästä tilanteesta, niin sano että me tavattiin tässä kun ajaessasi pysähdyit pissalle. Huomasit mut vasta kun tulin auttamaan karhun lähdettyä, Joel sanoi mulle.

- Okei, vastasin vain. Ajattelu ja puhuminenkin alkoi tuntua kamalan raskaalta. Silti yksi asia tunki mun mieleen häiritsemään ja halusin kysyä: - Mistä sun piti vielä puhua mulle? Ennen niitä karhuja?

Joel katsoi mua surullisesti.

- Ei sillä ole nyt oikeestaan väliä, kun mun jatko taitaa mennä vähän eri tavalla kuin piti.

Asia kuulosti kiinnostavalta, ja mun teki mieli pakottaa Joel kertomaan mistä oli ollut kyse, mutta aloin menettää tajuani, enkä jaksanut enää sanoa sanaakaan. Viimeinen asia minkä ennen pimeyteen vajoamistani näin oli puna-kelta-asuisen ensihoitajan kyykistyminen mun ylle. Ja sen katse, jonka se pikaisesti loi mun vieressä yhä olevaan paidattomaan Joeliin, joka vihdoin irrotti otteensa mun mahasta. Siitä katseesta ei voinut erehtyä. Se oli tunnistanut Joelin saman tien.

__________

En nyt malta olla julkaisematta näitä valmiita lukuja, vaikka piti laittaa koko loppukirja sitten kerralla kun on valmis. Jatkosta en tiedä vielä ihan varmaksi edes itse.. Jääkö Joel kiinni ja miten kirja päättyy?