Erämaassa || Joel Hokka

12.

Pelon kyyneleet poskilla valuen pakotin itseni painamaan mökin ovenkahvan alas, astumaan eteiseen ja katsomaan peremmälle huoneeseen.

Helpotuksen tunne tuli saman tien koko kropan läpi kulkevina aaltoina, kun näin Joelin istuvan käsiinsä nojaten sohvalla. Se näytti siltä, että oli fyysisesti kunnossa.

Joel nosti katseensa muhun. Se näytti samaan aikaan jotenkin surulliselta ja ehkä vähän yllättyneeltä siitä, että mä yhtäkkiä seisoin oven suussa.

- Sä oot siinä, se vain sanoi.

- Mä... halusin tulla katsomaan, että sä oot kunnossa. Pelkäsin, että ne olis tehnyt sulle jotain ennen lähtöään, mä vastasin ja istuin sen viereen sohvalle. Matto sohvan ja keittiön välistä oli hävinnyt, ja siinä kohdassa oli vain tyhjä, neliömäinen, muuta lattiaa vaaleampi alue, jota mua jotenkin kammotti katsoa. Huomasin vähän täriseväni, enkä tiennyt aiheuttiko sitä enemmän mun yön viileydessä pelkässä t-paidassa viettämät hetket vai viimeisen tunnin tapahtumat ylipäänsä.

- Kiva kun välität ja tulit. En mä olis ikinä halunnut sun joutuvan tällasten tapahtumien keskelle ja vaaraan. Mun ympärillä näköjään tulee ruumiita nyt koko ajan.

- No mä onneksi ehdin sieltä käytävästä hyvin alta pois.

Ja olin luojan kiitos herännyt siihen kusihätään juuri sopivasti, että ylipäänsä olin siellä tunnelissa enkä sängyssä nukkumassa siinä vaiheessa, kun ne miehet rynnivät sisään...

- Sä olit sammuttanut ne näytötkin sieltä. Pystyit toimimaan tosi hienosti, vaikka se näky mitä tässä huoneessa tapahtui oli varmaan vitun kauheeta katseltavaa.

- Niin. Vaikka vielä enemmän mä meinasin jäätyä sillä hetkellä, kun ne huomasi sen kameran.

- Mä luulen että ne arvasi täällä olevan sellasia ja osasi katsella niitä, kun tää mökki on.. toiminut aika monessa tarkotuksessa. Mutta ne vaan halusi tuhota ne nauhat, eikä onneksi syyttänyt mua niiden olemassaolosta.. Miks sun kädestä vuotaa verta?

Muistin vasta nyt kämmenen haavan, jonka olin käytävässä saanut. Kipu oli aika nopeasti lakannut tuntumasta, luultavasti aivoissa päällä olleen adrenaliiniryöpyn ansiosta.

- Mä taisin repiä sitä johonkin sen käytävän seinän terävään kohtaan.

Joel nousi sohvalta ja haki keittiön laatikosta pienen pullon, jotain lappuja ja siderullan. Se kaatoi pullosta nestettä vanulapulle, ja rupesi pyyhkimään sillä mun haavaa. Aine kirveli haavassa inhottavasti, mutta en välittänyt. En sillä hetkellä pystynyt yhtäkkiä ajattelemaan mitään muuta, kuin että Joel piti mua kädestä, pitäessään sitä paikallaan samalla kun toisella kädellään puhdisti huolellisesti haavaa. Sen ote tuntui aika vahvalta ja käsi lämpimältä ja mua ei olisi haitannut, vaikka aika olisi pysähtynyt siihen hetkeen...

Ei luoja, ei taas. Mikä mun ongelma on? Me yritettiin täällä selvitä murhaajien keskellä jotenkin hengissä, ja silti tää oli jo toinen kerta tänä yönä kun vajosin johonkin kuplaan, jossa en tiedostanut mitään muuta kuin Joelin läheisyyden. Muistikuva sen huulista lähes hipaisemassa mun huulia salakäytävän portaikossa palasi mun mieleen, ja värähdin.

- Sori, en kai mä satuta sua, Joel kysyi. Se kai luuli mun värähtäneen kivusta.

- Et. Tai joo.. Tai siis kyllä se aine vähän kirvelee, mut kaikki ok.

Hitto mitä sanoissa sekoilua. Mutta parempi että se luuli mun reaktion johtuneen kivusta kuin olisi tiennyt oikean syyn. Tuskin se edes muisti koko portaissa tapahtunutta tilannetta.

Laastari ei olisi kämmenessä pysynyt, joten puhdistuksen jälkeen Joel laittoi vielä niukasti vuotavan haavan päälle pienen haavalapun ja kiinnitti sen paikalleen mun käden ympärille pyörittämällään sideharsolla.

- En mä tiedä pysyykö se siinä kuinka hyvin, mutta tuli siitä nyt jonkinlainen, Joel totesi ja mun suureksi pettymykseksi irrotti sitten otteensa mun kädestä.

Se on just hyvä, saisin mielelläni muutaman pienen haavan lisää jos niiden jälkeen taas hoitaisit mua noin, mietin mielessäni, ja saman tien nolostuin ajatuksistani ja niiden typeryydestä niin, että mun teki mieli potkaista itseäni naamaan. Voisikohan muuten jalka taipua sellaiseen?

Saatuaan hommansa valmiiksi Joel nousi viemään haavanhoitotarvikkeet takaisin keittiöön. Mä katselin ympärilleni, enkä nähnyt huoneessa roiskeita ampumisen jäljiltä. Ne oli joko pyyhitty jo pois, tai sitten ne oli levinneet nätisti vain siihen mattoon, jolla Andreas oli ollut kontallaan. En halunnut tietää, mihin miehet sen ruumista olivat lähteneet kätkemään. Pääasia, etteivät olleet jättäneet sitä tänne.

- Sitten kun joskus puhut musta poliisille, niin mä toivon, että jätät Andreaksen tulon ja tän yön tapahtumat mainitsematta, Joel sanoi istuessaan takaisin sohvalle. - Ihan sun oman turvallisuuden takia. Ne tyypit on tosi vaarallisia ja saattaa kostaa pienetkin asiat aika isosti.

No siltähän se oli näyttänyt Andreaksen kohdalla. Mä olin tosin jo muutenkin kerinnyt ajatella, etten voisi kertoa poliiseille tästä yöstä mitään, koska silloin Joelkin saattaisi joutua vaikeuksiin niiden tappajien kanssa jos ne luulisivat sen juorunneen tapahtumista. Lisäksi Joel voisi myös saada listalle lisää taas yhden murhan, johon poliisi epäilisi sen osallistuneen. Tosin jos kertoisin yhtään mitään muutakaan Joelista ja tästä mökistä, niin poliisi tietysti tutkisi tän paikan. Kuinka tarkasti ne sen tekisi? Ne ei tietäisi, että tää oli murhapaikka, mutta olin katsonut sen verran rikossarjoja, että tiesin joidenkin laitteiden näyttävät vanhat veriroiskeet, vaikka ne olisi siivottu pois näkyvistä. Käytettiinkö sellaisia laitteita kuinka herkästi?

- On varmaan parempi, että mä en puhu susta tai sun tapaamisesta muutenkaan koskaan kellekään mitään, sanoin aikani asioita mielessäni pyöriteltyäni.

- Oikeesti? Joel näytti siltä, että halusi uskoa mun olevan tosissani, muttei ollut ihan varma.

Mä kerroin sille äskeisistä ajatuksistani, ja myös siitä, että pelkäsin puhuvani asioita ristiin tai jotenkin itseni pussiin jonkun kuumottavan poliisin kuulustelussa, jos kertoisin joistakin tapahtumista Joeliin liittyen samalla kun osasta pitäisi osata olla hiljaa.

- Ja kun ei mulla ole mitään selkeetä syytä, miksi haluaisin ilmottaa koko sun näkemisestä poliisille. Sä oot kohdellut mua hyvin ja vaikka kai oot tehnyt paljon laittomuuksia niin et niin pahoja mistä sua nyt epäillään, enkä mä halua sun joutuvan syyttömänä vuosiksi vankilaan, sanoin lopuksi.

- Mulla kävi tuuri, että se joka mut sattui täältä erämaasta löytämään on noin järkevä ja ihana tyyppi, Joel sanoi vähän hymyillen. - Ja sä oot kyllä oikeessa siinä, että ton äskeisen vierailun jälkeen voi olla meidän molempien kannalta hyvä, että poliisi ei tätä paikkaa tule hetkeen mistään syystä tonkimaan. Ne miehet heitti Andreaksen moottoripyöränkin tohon lampeen. Se ettet kertoisi kenellekään mitään kuulostaa tosi hyvältä myös koska mä.. ehdin tässä ennen sun tuloa istuessani jo vähän miettiä. Ja päädyin siihen että jos tuut takasin, niin mun pitää päästää sut menemään.

Nyt se olin varmaan mä joka tuijotin vuorostani Joelia sen näköisenä, että en oikein tiennyt uskoako juuri kuulemaani.

- Mä olen kyllä aika varma, että noi virolaiset ei enää palaa tänne. Ne saivat haluamansa, Joel jatkoi. - Ne kysyi sun autosta, että tiedänkö kenen Primera tuolla tien varressa on, ja sanoin että se on kai täällä jossain muualla olevan mökin asukkaan, eli en edes valehdellut. Ne ei siitä sen enempää olleet onneksi kiinnostuneita. Mutta... en vielä ihan tiedä miten ja kenen avulla mun kyytijärjestelyt rajan yli menee. Se saattaa tapahtua nopeestikin, että tossa oven takana on joku. Enkä halua, että sä joudut törmäämään enää kehenkään näistä porukoista. Sun on turvallisinta lähteä sinne sun omalle mökille.

Paitsi että mä olisin halunnut olla sun kanssa vielä täällä. En tiedä mikä vittu sussa tekee sen, mutta mä en halua susta eroon.

- Ai.. Okei, mä sanoin sitten vaan ääneen, ja toivoin ettei siitä liikaa kuulunut mun pettymys.

Kuka on niin hullu, että pettyy, kun vankina pitänyt rikollinen päästää vapaaksi?