Erämaassa || Joel Hokka

3.

Laskin katseeni Joelin silmistä takaisin aseeseen. Sitten suljin silmäni jossain shokin ja täyden lamaantumisen sekaisessa olotilassa ja jäin odottamaan tappavaa laukaisua.

Kun sitä ei noin kymmeneen sekuntiin tullut, raotin ensin varovasti ja sitten enemmän silmiäni nähdäkseni mitä mun edessä tapahtuu. Joelilla oli ase edelleen kädessä, mutta se oli laskenut sen osoittamaan kohti maata. Se tuijotti mua ärtyneen ja jotenkin sen näköisenä, ettei tiennyt yhtään mitä helvettiä sen nyt pitäisi tehdä.

- Ootko sä yksin täällä? se sitten kuului kysyvän vähän uhkaavalla äänellä.

Mä tunsin täriseväni ja yritin saada ääneni kuuluvaksi ja edes jotenkin vakaaksi, kun vastasin: - Joo olen.

Se katsoi mua epäluuloisen näköisenä.

- Onko tänne tulossa muita? Ja vastaa rehellisesti.

Ei, tänne ei ole tulossa muita, eikä kukaan tiedä mun olevan täällä eikä muutenkaan osaa kaivata tai etsiä mua viikkokausiin, eli voit hyvin ampua mut tähän jäämättä todennäkösesti kiinni, mä mietin epätoivoisena mielessäni.

- Ei ole tulossa, vastasin sitten ääneen.

- Okei. Mennään tonne sisälle, se sitten sanoi ja avasi vapaalla kädellään raollaan olleen mökin oven auki, ja selvästi odotti mun menevän siitä ensimmäisenä sisään.

Astuin mökkiin. Sen ensimmäisessä huoneessa oli kahden istuttava sohva ja pieni takka heti eteistilan jälkeen, ja perällä keittiöalue helloineen, kaappeineen ja ruokapöytineen. Sohvan vierestä oli avoin ovi taaempaan erilliseen tilaan, joka näytti makuuhuoneelta. Joel kuului sulkevan ulko-oven meidän takana. Mä istuin sydän edelleen pelosta hakaten sohvalle.

- Jos mä nyt laitan tän aseen pois niin voinko luottaa siihen, että et heti yritä juosta täältä ulos? Joel kysyi vähän rauhallisemmalla äänellä.

Mä nyökkäsin. En todellakaan uskaltaisi nyt yrittää mitään. Joel istui mun viereen ja laittoi pistoolin vyötärölleen. Sen nostaessa paitaansa mä näin sen vyöllä roikkuvan myös tupen, jossa olevasta veitsestä näkyi vain pelottavan iso kahva. Mun mielessä vilisi uutiset, joita Joelista oli viime vuonna kirjotettu. Ensin pienemmistä vaikeuksista bändin lopettamisen jälkeiseen elämään sopeutumisessa. Sitten isompia otsikoita huumekuvioihin sekaantumisesta, poliisikuulusteluista ja ehdollisesta vankeustuomiosta. Sen jälkeen ei aikoihin mitään, kunnes muutama viikko sitten oli uutisoitu, että poliisi etsi kolmea, järjestäytyneeseen rikollisuuteen yhdistettyä henkilöä Helsingissä tapahtuneen raa'an kaksoismurhan johdosta. Yksi näistä etsityistä oli koko Suomen yllätykseksi ja varsinkin Blind Channelin hajoamista aikanaan kovasti surreen fandomin järkytykseksi Joel Hokka. Ketään epäiltyä ei oltu tähän päivään mennessä uutisten mukaan tavoitettu. Mä tiesin nyt liiankin hyvin, missä yksi heistä oli.

- Missä sun puhelin on? Joel kysyi ja näytti samalla vilkaisevan, että mulla ei ollut ainakaan käsissä mitään.

- Se on tonne ulos jääneen rinkan taskussa.

- Entä kuka sä olet ja mitä teet täällä? Yksin erämaassa vieraan mökin pihassa?

Mä kerroin nimeni ja jatkoin: - Se on pitkä juttu, mutta.. Mä vuokrasin täältä mökin ja luulin tulleeni sen pihaan, mutta en tiedä onko tää oikea paikka. Vai lähdinkö väärää polkua ton maantieltä tulleen soratien lopussa.

- Kyllä lähdit. Se toinen polku menee vähän isommalle, aution näköselle mökille. Tätä missä me nyt ollaan ei varmasti ole vuokrattu kenellekään.

- Okei.

- Sä tajuat varmaan, että mulla on nyt aika iso ongelma sun kanssa.

- Niin.

- Sä tunnistit mut heti vai mitä?

- Joo, mä jatkoin lyhyitä vastauksiani. Mun olo oli enemmän kuin tukala. Miten tää tilanne tulisi päättymään?

- Mä en voi päästää sua lähtemään täältä.

Näin mä olin jo kerinnyt päätelläkin. Tottakai se pitäisi huolen siitä, etten juoksisi ensimmäisenä soittamaan poliisille.

- Kuinka kauan sun oli tarkotus olla täällä? Koska sua aletaan kaivata kotona? Joel kysyi.

Mua pelotti kertoa totuus.

- Ei mua kaipaa kukaan, paitsi yksi ihminen jota mä nimenomaan tulin tänne pakoon, koska tällasesta paikasta se ei osaisi ikinä mua etsiä. Vuokrasin sen toisen mökin koko kesäksi.

- Tulit pakoon?

- Niin. Mun exää, joka uhkasi moneen kertaan tappaa mut.

- Siis sä tulit tänne piiloon jotain sekopäätä? Ja törmäät muhun? Vittu mikä tuuri sullakin on, Joel sanoi ja sitä näytti vähän jopa huvittavan.

Se oli hetken aikaa hiljaa ja selvästi mietti tilannetta. Lopulta se sanoi:
- Okei. Tästä tulee nyt sulle vähän ikävä juttu, mutta joudut olemaan täällä mun kanssa jonkun aikaa. Siinä voi kestää vielä viikko, että kaikki hommat ja järjestelyt on valmiita ja pääsen jatkamaan matkaa pois Suomesta.

Viikko? Mä olisin käytännössä sen vankina täällä niin kauan. Entä sitten kun se lähtisi? Jättäisikö se mut vaan tänne kairan keskelle, vai tekisikö jotain millä varmistaisi, etten mä pysty sen jälkeenkään soittamaan poliisille ainakaan heti tai koskaan myöhemminkään... Toisaalta jos se halusi päästä musta kokonaan eroon, eikö se olisi yksinkertaisinta tehdä nyt heti eikä vasta lopuksi.

Sitten Joel kuitenkin jatkoi: - Mä en haluaisi joutua satuttamaan sua.

Se katsoi mua tiiviisti silmiin. Mä tunsin pienen helpotuksen kaiken pelkoni keskellä, mutta mitä tuokin sitten oikeasti tarkoitti. Et haluaisi joutua? Mutta et ole varma joudutko silti?

- Eli mä toivon, ettet yritä mitään. Karkaamista tai muuta tyhmää. Jos teet niinku mä sanon niin lupaan etten tee sulle pahaa, ja pääset jatkamaan normaalisti elämääsi, kun mä häivyn.

- Okei.

Mä tunsin itseni typeräksi, kun en saanut enempää sanoja suustani, ja kyyneleiden nouseminen silmiinkään ei ollut kovin kaukana.

Joel nousi sohvalta.

- Haetaan sut tavarat tänne sisälle, se sanoi.