Edes ystäviä

VI

Ilona yritti eritellä mielessään Nikon käyntiä ja Nikoa. Hän oli hahmottanut, että mies oli vähän häntä pidempi ja tummatukkainen. Ääni oli syvä, muttei kaikkein matalin. Nainen oletti, ettei Niko edes tajunnut, kuinka kaikki hänen ilmeensä ja tunteensa välittyivät äänestä. Ilonan ei tarvinnut nähdä avustajansa kasvoja havaitakseen tämän mielialan.

Nainen yritti selvittää, miten he olivat parissa tunnissa käyneet läpi niin paljon tunnetiloja ja päätyneet lopulta turhan henkilökohtaisiin aiheisiin. Ihmiseksi, joka ärsytti Ilonaa niin paljon, Niko oli saanut kaivettua hänestä turhan henkilökohtaisia asioita irti.

Ehkä se oli Nikon ammatin sivuvaikutus, se harjoitti jonkun sortin jokamiehen psykologiaa. Tai ehkä se on vaan utelias ja mä olin turhan puheliaalla tuulella.
Ilona huomasi odottavansa ristiriitaisin tuntein perjantaita, jolloin Niko oli tulossa seuraavan kerran.

- Miten sen avustajan kanssa meni? Kysyi äidin ensisanoikseen.
- Ihan ok.

Avustajan..? Ilona tajusi, ettei ollut mielessään ajatellut Nikoa avustajana sen jälkeen, kun he olivat alkaneet keskustella asioista, jotka eivät liittyneet Ilonan vammaisuuteen.

Jälkikäteen hän sai mieleensä monta tilannetta, joissa Niko oli pienillä eleillä, hienotunteisesti, lähes huomaamattomasti, avustanut häntä. Keskustelun lomassa koskettanut olkapäätä osoittaakseen käännöksen ja vastaavaa.

Noora tuppasi unohtamaan hänen rajoituksensa ja nosti suuren haloon kun Ilona meinasi lähteä väärään suuntaan. Ei hän sitä tarkoituksella tehnyt, mutta tuppasi reagoimaan hieman ylitsepursuavasti.

Äiti taas oli päinvastainen, hän piti Ilonaa tiukasti käsikynkästä ja varoitti jokaisesta pikku töyssystäkin. Se oli yhtä lailla noloa ja rasittavaa.
Ehkä Nikon pitäisi pitää sille oppitunti miten avustetaan hienotunteisesti.

- Sovitteko te jo tulevista?
- Se tulee perjantaina uudestaan. Kun mulla on se silmälääkäreillä käynti.
Ettet sä, äiti yritä tuppautua sinne mukaan ja nolata mua pitämällä lääkärille kolmannen asteen kuulustelua.
- Olisinhan mäkin voinut sinne tulla.
- Kiitos, mutta me sovittiin se jo niin.
- Jaa, no ei kai siinä mitään. Olethan sä aikuinen ja osaat varmaan kysellä mitä tarvitsee.
- Kyllä osaan.

Ilona tunsi turhautuvansa ja päätti lopettaa puhelun ennen kuin paljastaisi äänensävyllään tunnetilaansa.
- Mä laitan hälärin ennen nukkumaan menoa.
- Hyvää yötä! Nuku hyvin!
- Samoin.

***

- Moi Ville! Mitä mies? Niko tervehti asiakastaan. Neljän vuoden jälkeen oli kai turvallista nimittää häntä myös ystäväksi.
- Hyvää kuuluu, vastasi Ville leveästi hymyillen.
- Mitä sinulle kuuluu?
- Mun sisko on terve nyt. Ainakin toivottavasti! Ja mä sain uuden asiakkaan. Sen nimi on Ilona.
- Niinkuin ilo, Ville huomasi.
- Onko se iloinen?

- Ei se ole kauhean iloinen. Siihen sattui vähän aikaa sitten tosi paljon ja nyt se ei nää enää.
- Eikö sen silmät toimi?
- Ei.
Ville vaikeni miettiäkseen miten jotain niin kamalaa saattoi sattua. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.
- Ehkä sinä voit tehdä sen iloiseksi. Sinä teet minut iloiseksi!

Niko ei voinut olla liikuttumatta pienesti Villen sanoista. Rehellisesti sanoen se oli juuri toisinpäin. Villen tapaamisen jälkeen Niko oli aina hyvällä tuulella ja poika oli ikuinen optimisti.

- Toivotaan niin, hän totesi kaikesta sydämestään.
- Mä muuten toin sulle uutta luettavaa!
Villen silmissä välähti innostus. Hän rakasti lukemista. Se kävi vähän hitaanlaisesti, mutta mikäpä kiire hänellä olisi ollut!

Niko ja Ville kävivät usein yhdessä kirjastossa, mutta nyt kun Ville oli ollut flunssassa, Niko oli käynyt jo etukäteen.
- Onko se Viisikko?
- On.
Viisikot olivat olleet Nikon lempikirjoja hänen lapsuudessaan ja hän oli hyvillään, kun sai siirrettyä lukuaarteen toiselle sitä arvostavalle.

Käytännössä juuri Niko oli opettanut Villen lukemaan. Villen vanhempien mielestä pojasta ei ollut yhtään mihinkään, eikä hänen koulutukseensa kannattanut uhrata resursseja. Ville oli käynyt vammaisille tarkoitettua luokkaa, mutta sielläkään ei ollut mahdollisuutta tarjota tarpeeksi yksilöllistä opetusta ja taidon kehittäminen oli jäänyt puolitiehen.

Nikolle Ville oli ilmoittanut heti aluksi, että osaa aakkoset, muttei järjestää kirjaimia sanoiksi, eikä ikinä opikaan. Niko oli nähnyt potentiaalin ja ottanut tavoitteekseen todistaa Villen ja kaikkien häntä epäilevien olevan väärässä. He olivat viettäneet kymmeniä tunteja harjoitellen lukemista ja kirjoittamista ja tässä sitä oltiin neljä vuotta myöhemmin: Nuorukaisen lempiharrastus oli lukeminen ja hän kävi pitkiä, älykkäitä keskusteluja vieraidensa kanssa lukemistaan asioista.

Niko rakasti työtään, eikä antanut muiden mahdollisen naureskelun vaikuttaa itseensä. Villen kaltaiset ihmiset olivat joka tapauksessa paljon mukavampaa seuraa kuin valittavat baareissa ramppaajat, joillaisia joistain hänen vanhoista koulutovereistaan oli tullut.

Ilonalle Niko uhrasi seuraavan ajatuksen vasta päästyään illalla kotiin. Mies totesi olleensa etukäteisoletuksensa kanssa jokseenkin oikeassa. Nainen ei ollut alkuunkaan sinut uuden tilansa kanssa. Hän oli itsepäinen ja kieltäytyi hyväksymästä rajoituksiaan. Tai jos jokin ei onnistunut, hän kieltäytyi edes yrittämästä ja käyttäytyi, kuin se ei koskettaisi häntä ollenkaan.

Reaktio vammautumiseen ei ollut kaikkein tavanomaisin. Monet ihmiset masentuivat, luovuttivat, hautautuivat sisään.. Ilonassa oli herännyt pieni taistelija ja hän veti käytöksensä toiseen ääripäähän.

Ärsyttävä. Itsepäinen. Turhautunut. Katkera, mutta peittää sen. Niko analysoi mielessään. Hän mietti, miten Ilonan lähipiiri suhtautui häneen, jos hänestä oli tuntunut välttämättömältä korostaa itsenäisyyttään ja kieltäytyä avusta viimeiseen saakka.

Kotonaan hän oli ollut rauhallinen ja luonteva, pärjännyt omillaan ja luottanut itseensä. Mutta heti ulkona, mukavuusalueensa ulkopuolella, Ilona oli jäykistynyt ja hengittänytkin paljon raskaammin. Hän oli kuin koira, jolla oli niskakarvat koko ajan pystyssä. Niko tunnisti kokemuksesta sellaisen ruumiinkielen. Pelko.

Mies oli pyrkinyt olemaan mahdollisimman hienovarainen ja tukemaan Ilonan halua ja jonkinlaista illuusiota olla itsenäinen.

Jo ensimmäisen kerran perusteella oli selvää, ettei heidän suhteensa olisi samanlainen kuin muiden asiakkaiden kanssa. Ilona ei halunnut hoitajaa tai avustajaa. Kaverin hän saattoi pitkin hampain hyväksyä, joten kaveriksi Niko aikoi ryhtyä.
Jos me oltaisiin tavattu missä tahansa muussa yhteydessä, en usko, että meistä olis ikinä tullut edes ystäviä.