Edes ystäviä

XXVI

- Ilona näkee! Elise huudahti lennättäessään oven auki.
- Häh? Oven takana seissyt Niko putosi heti kärryiltä.
- Se näkö on palautunut siihen mitä se oli muutama päivä sitten.
- Tuohan oli hyvä uutinen, Niko hymyili huojentuneesti.

Hän ei ollut ehtinyt enää sairaalaan katsomaan Ilonaa, ennen kuin tämä oli kotiutettu, mutta tuli illalla Elisen ja Ilonan luo.

Ilona istui keittiön nurkassa, vastapäätä suurta ikkunaa. Hän kohotti heti katseensa ja loi lämpimän hymyn tulijoita kohti.
- Moi Niko.
- Sä kuulemma näät taas, Niko sanoi. Ilona laski katseensa, mutta jatkoi hymyilemistä.
- Niin, hän henkäisi.

- Istuhan siihen, niin mä laitan kahvia, Elise touhusi. Niko istui Ilonan viereen ja Elisen paikaksi jäi Ilonaa vastapäätä oleva.

- Jäätkö sä vielä tänne, vai menetkö jo omaan kotiisi? Niko kysyi. Ilona katsoi kohti äitiään.
- Jos Ilonasta tuntuu, että sen omassa kodissa on helpompi, niin en mä voi estääkään, Elise vastasi tyttärensä puolesta surullisena.

- Äiti, se on kummallekin meille parempi ratkaisu. Ilona hymyili pienesti ja ojensi kätensä pöydän yli. Elise tarttui siihen kiinni ja puristi tukevasti.
- Sä saat kyllä jäädä tänne.
- Tiedän.

Ilona vältteli Nikon kanssa kommunikointia ja nosti päänsä vain äitinsä suuntaan. Niko ihmetteli käytöstä. Hän yritti miettiä oliko mahdollisesti tehnyt jotain, mistä nainen olisi voinut loukkaantua.

- Vienkö mä sut kotiin matkalla? Niko ehdotti. Ilona rypisti kulmiaan mietteliäänä.
- Se olisi ystävällistä, Elise kiiruhti kiittelemään tyttärensä puolesta.

- Mee vaan jo, mä keräilen mukaan mitä pitää ja hyvästelen äitin, Ilona pyysi Nikolta.
Mies myöntyi haluten antaa yksityisyyttä naisille.

Ilona tuli pian sisältä rullaten keppiä edessään pitkin jäistä polkua. Niko meinasi rientää häntä vastaan, mutta pidätteli itseään, sillä uskoi Ilonan haluavan selviytyä itse. Siispä hän vain tarkkaili tilannetta. Matka autolle ei ollut pitkä, mutta Ilona tuli sen hitaasti ja pysähteli joka puun kohdalle.

Lopulta Ilona tuli hänen eteensä, seisahtui jälleen ja siirsi katsettaan ympäriinsä. Hänen kasvonsa kääntyivät Nikoon päin vasta kun mies avasi suunsa.

- Mä avaan sulle oven, odota hetki.
Nainen seurasi ohjeita ja pääsi istumaan paikalleen.
Niko istui mietteliäästi ratin taa.
- Sähän et oikeesti nää, eiks niin?

Ilonan ryhti romahti paljastavasti ja hän huokaisi syvään.
- Nään mä taas vähän.
- Anna kun mä arvaan. Valoja.
- Joo..
-Siitä syystä sä katselit keittiössä vaan äitisi suuntaan, kun se istui ikkunan eessä ja sä hahmotit siluetin. Siks sä et katsonu mun suuntaan, koska sä et olisi nähnyt mua, ja se olisi antanut sut ilmi. Ja siksi sä pysähtelit puiden kohdalle, sun piti arvioida mikä sen varjon aiheutti.

Nikon sanat osuivat oikeaan, sillä Ilonan hartiat painuivat kasaan niinkuin niitä olisi vasaroitu.
- Miksi? Niko kysyi lopuksi kuiskaten ja silitti naisen selkää.

- Mä en jaksanut olla yhtään äitin kanssa ja se ei antanut mulle vaihtoehtoo. Aamulla kun mä heräsin, mä pystyin erottamaan jo vähän kirkasta valoa ja aattelin, et mä pystyisin näytteleen loput ja saada äiti vakuutettua, että mä nään enemmänkin.

Nainen nyyhkäisi.
- Se oli turhankin helppoo, kun äiti oli niin onnellinen mun puolesta, ettei se miettinyt yksityiskohtia.
- Sä valehtelit.
Nikon äänessä oli kuultavissa syytös.

Ilona niiskaisi.
- Lääkäri kävi katsomassa mun silmät ja se sanoi, että se näön palautuminen aiemmalle tasolle näyttää lupaavalta. Joten mä kerroin vaan faktaa vähän etuajassa äitille. Ei se silti oikein ollu, hän kertoi äänen murtuessa viimeisessä lauseessa.

- Uskotko sä aikuisten oikeesti pärjääväsi kotona? Niko kysyi.
- Varmasti sen verran ja toivottavasti muutaman päivän päästä näkö on jo lähtölukemissa.
- Entä jos ei ole?
- Kukas nyt on pessimisti? Ilona naurahti ja pukkasi miestä kyynärpäällä.

Niko murahti ja käynnisti Bemarin. Ajaessaan hän vilkuili vierustoveriaan. Ilona nojasi jäykästi selkänojaan ja puristi huuliaan yhteen.
Niko mietti oliko nainen sinnikäs ja urhea vai tyhmänrohkea. Hän toi mietteensä esiin myös ääneen. Ilona reagoi ainoastaan olankohautuksella.

- Sä pidät mua ihan tyhmänä, hän totesi hetkeä myöhemmin.
- En.. Mutta varomattomana ja liian pelottomana ja huolettomana, Niko vastasi.
Ilona päästi raskaan huokaisun.
- Mä en vaan jaksa, että joku hössöttää koko ajan niskassa. Mä olen pitänyt itsestäni huolta vuosia, niin nyt musta tuntuu kuin mä olisin pikku kakara taas ja mulla ei ois ees sananvaltaa itseeni.

- Totta kai sulla on sananvalta!
- Ei silloin kun äiti on paikalla. Sen auktoriteetti ottaa vallan.. Mä rakastan sitä, mutta mä en voi olla saman katon alla, nuori nainen vuodatti ahdistuneesti.

- Usko pois Niko, mä en ole huoleton, hän tokaisi heti perään ja vaikeni, kunnes jatkoi epävarmemmin ja vaimeammalla äänellä:
- Mä tunnen huolta ja pelkoa joka ikinen sekunti. Mua pelottaa, että mä saan kohtauksen ja loukkaan itseni tai jotakuta muuta. Mua pelottaa kun mä avaan aamulla silmät, enkä nää mitään ja varsinkin mua pelottaa, että se sama tapahtuu joka ikinen aamu mun loppuelämän ajan.

- Mä olen huolissani jokaisesta pienestäkin asiasta ja mietin kaikkea mihin pitää päivän aikana mennä ja yritän muistella onko siellä portaita tai ahtaita paikkoja. Mä olen huolissani, koska tiedän miten moni asia voi laukaista kohtauksen ja mä en pysty hallitseen mun ympäristöä. Mua pelottaa, ettei mulle löydy ainakaan pitkään aikaan sellaista lääkettä, joka pitäisi kohtaukset poissa.

- Mua pelottaa elää elämää, joka ei oo mun. Mä en suunnitellut tai halunnut sitä. Se ei oo mun. Se en oo mä. Ja mä pelkään kadottavani minuuteni. Kohta kukaan ei muista tai tiedä kuka Ilona Koivula oli. Mä vihaan tätä pinssiä, keppiä ja ranneketjua. Ne määrittelee mut muille. Muille ihmisille mä oon vaan 'sokee epileptikko'.

Niko oli parkkeerannut auton jo aikoja sitten, mutta istui kuuntelemassa Ilonan itkunsekaista vuodatusta. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun nainen antoi kaikkien negatiivisten tunteitten välittyä ääneen. Se oli hyvä asia ja Niko ei tohtinut häiritä, vaikka hän tunsikin olevansa väärä kuuntelija.

***

Ilona oli uupunut purkautumisensa johdosta. Muutenkin päivä oli ottanut henkisesti koville. Hän ei halunnut muuta kuin mennä peiton alle lämpimään nukkumaan.

Nainen tunsi, kuinka hänet vedettiin sivulle päin tiukkaan halaukseen. Niko piti hänestä kiinni, kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. Se oli turvallinen tunne. Ilonan sydämen sykytys rauhoittui ja hengitys tasaantui.

- Ja mä pelkään menettäväni ja unohtavani kaikki ihmiset, keistä mä oon koskaan välittänyt. Mä tiedän, että ennemmin tai myöhemmin sä ja muut huomaatte kuinka riippuvainen ja vaikee mä oon ja häippäsette, Ilona mutisi viimeisiksi sanoikseen niiskauttaen kuuluvasti nenäänsä.

Niko naurahti, mutta hänen puheäänensä oli vakava ja vakuuttava.
- Sopii toivoo. Mä en oo lähdössä minnekään!