Edes ystäviä

XXIII

Ilonan elämä alkoi asettua uomiinsa. Siihen muodostui rutiini, jollaista ei ollut ollut onnettomuuden jälkeen.
Ilona yritti keskittää asioilla käynnit samalle kertaa, jotta Nikon ei tarvinnut kuluttaa paljon aikaansa hänen kuskaamiseen.

Satun kanssa Ilona oli puhelimessa tai tapasi välillä montakin kertaa viikossa. Satu antoi hyviä vinkkejä arjen helpottamiseksi ja auttoi hahmottamaan kaupungilla liikkumista äänien ja tuoksujen perusteella, jos lähti vikasuuntaan. "Tunne kaupunkisi nenälläsi", Satu vitsaili. Muut Ilonan lähipiiristä eivät olisi osanneet kiinnittää huomiota sellaisiin seikkoihin.

Ilonan itsevarmuus kasvoi ja hän lähti välillä aivan yksinkin seikkailemaan. Kaksi kohtauksetonta kuukautta olivat saaneet Ilonan jo lähes unohtamaan inhan sairauden olemassaolon. Ainoastaan aamuin illoin popsittavat pillerit pitivät epilepsian osana päiväjärjestystä.

Ilona oli saanut myönteisiä päätöksiä tuista ja myös koirasta, joka oli valmistumassa parhaillaan meneillään olevalla kurssilla. Ilona odotti kahden viikon kurssia yhdessä koiran kanssa kuin kuuta nousevaa, vaikka siihen oli vielä kuukausia aikaa.

Opiskeluasia oli enemmän vähemmän jäissä. Muutto Helsinkiin oli suurin este. Satu ehdotti vaihtoehtoisesti oppisopimuspaikkaa Lahdesta tai lähistöltä, mutta ainakaan vielä ei ollut tärpännyt. Monet yrittäjät vaikuttivat olevan turhan ennakkoluuloisia tai epävarmoja ottaakseen vastuuta näkövammaisesta. Kaikki kannustivat kuitenkin Ilonaa jatkamaan etsimistä.

Nikon kanssa pysyi rauha maassa, vaikka se ei ollut aina helppoa. Mies kävi välillä viettämässä iltaa ja auttamassa pistekirjoituksen opettelussa. Koska asiakkuuden ja ystävyyden raja oli häilyväinen, Niko ja Ilona sopivat kiinteästä viikkotuntimäärästä, jonka Niko laskuttaisi avustajan roolissa ja mitä meni sen yli, hän tekisi ystävänä. Sopimus esti kiusaantuneet tilanteet.

***

- Saanko mä katsoa sua? Ilona kysyi lievästi hermostuneen oloisena. Niko oli vaihteeksi Ilonan luona viettämässä iltaa.
- Häh? Niko putosi kärryiltä.
Ilona nosti kätensä ilmaan ja heilutteli sormiaan ilmaistakseen mitä tarkoitti.
- Aa.. Okei.. Kai se käy?

- Mä oon äitille ja Nooralle tehny sen, mut ne mä oon nähny ja osaan piirteet ulkoo. Sua mä en ole nähnyt, niin olisi jännä kokeilla miten paljon mä saisin käsillä luotua mielikuvaa.
Ilona vaikutti hieman ujolta ja poskille oli noussut heleä puna. Mies virnisti itsekseen havainnolle.
- Siitä vaan sitten.

Niko huomasi jännityvänsä ja nielaisi kuuluvasti Ilonan siirtäessä tuolin hänen eteensä.
- Relaa, en mä aio syödä sua, Ilona naurahti.
Hän istui lähelle Nikoa, toi kädet miehen ohimoille ja sulki silmänsä.

Kädet tunnustelivat ensin pään muotoa, hiuksia, korvia, sitten lähtivät kulkemaan otsalta alaspäin tehden symmetristä liikettä. Sormet seurasivat kulmakarvojen muotoja.
- Hymyile, Ilona pyysi. Niko loihti kasvoilleen hymyn.
- Sulla on naururyppyjä silmissä, nainen havaitsi. Hän liu'utti käsiään alemmas
- Ja hymykuoppa vasemmassa poskessa.

Ilona siirtyi sormineen Nikon nenään, sitten poskipäihin, seurasi leuan reunaa keskelle kasvoja läpi karkean, pari päivää vanhan sängen. Lopuksi sormet tavoittivat suun. Niko pidätti hengitystä ja raotti tahattomasti huuliaan hieman. Hän tuijotti keskittynyttä naista, joka pyyhki kevyesti sormellaan miehen huulten rajoja.

Ele oli jollain asteella hyvin intiimi ja Niko joutui taistelemaan pysyäkseen paikallaan. Hän oli kahden vaiheilla juostako karkuun vai suudellako naista.
Mistä ihmeestä se ajatus tuli? Unohda!!

Ilona reväytti silmänsä auki.
- Sä nuolasit mun sormee?
- Häh? Nuolasinko? Sori, se oli ihan refleksi, kun oli kuivat huulet. En mä aatellu.. Niko takelteli äärimmäisen nolostuneena.

***

Ilona kuuli äänestä miehen nolostuneisuuden. Hän laukaisi tunnelman naurahtamalla.
- Ei se mitään. No, nyt mä tiedän miltä sä näytät.
- Saako tuollai kovinkin selvän kuvan kasvoista? Niko kysyi hivenen epäilevästi.
- Koita itse, Ilona tokaisi ykskantaan.
- Saanko mä harjoitella sun kasvoilla? Niko ehdotti varovasti.

Ilonan valtasi pieni hermostuneisuus. Niko oli koskenut hänen käsivarsiinsa lukuisat kerrat ohjatakseen oikeaan suuntaan tai estääkseen Ilonaa horjahtamasta, jopa halannut, mutta kasvoihin hän ei ollut koskenut. Ainoastaan Satu oli koskenut Ilonan kasvoja opettaessaan "katsomaan".

- Jos haluat, Ilona antoi periksi. Hän kumartui hieman lähemmäs ja tunsi Nikon lämpimän hengityksen vasten kasvojaan.
- Pidä silmät kiinni, se auttaa keskittymään, Ilona neuvoi.
- Selvä.
Nikon ääni kuului todella läheltä ja Ilona lähes kavahti taaksepäin.

Mies imitoi hänen sormiensa liikkeitä, jopa hymypyynnön. Sormet työstivät tietään lähemmäs suuta ja Ilonan hengitys kävi tahattoman raskaaksi. Sormet jättivät jälkeensä polttavan vanan ja koko kasvoja kuumotti.

Niko pyöritti sormea kevyesti huulien ympärillä ja sitten pitkin alahuulta. Hänen hengityksensä kuulosti yhtä raskaalta ja jännite oli lähes kirjaimellisesti nähtävissä. Ilonan huulia kutitti ja hän nappasi alahuulensa purtavaksi hampaiden väliin. Niko veti terävästi henkeä ja veti sormensa pois ja rykäisi kurkkuaan.

- Okei, se on aika.. jännä, Niko takelteli sanavalinnan kanssa.
- Kiitos kun sain kokeilla, hän lisäsi muodollisesti.
- Eipä mitään, Ilona kuiskasi. Ääni ei suostunut kulkemaan.

Nainen näki miehen nousevan ja astuvan kauemmas.
- Mun pitää mennä, Niko virkkoi hieman käheästi antamatta muuta selitystä.
Ilona nyökkäsi luottamatta ääneensä.
- Soita jos tarviit jotain ennen torstaita, Niko sanoi.
Ilona nyökkäsi jälleen.
- Tavataan taas, Niko huikkasi ja sitten hän oli poissa.

Ilona jäi pitkäksi aikaa istumaan paikalleen pöllämystyneenä. Hän aisti muodollisen hahmotusharjoituksen menneen astetta pidemmälle, tai sitten vika oli hänen korviensa välissä.
Jos mä reagoin noin jokaiseen, jonka kasvoja mä kosken, tai joka koskee mun kasvoja, mä oon maailman surkein näkövammainen.
Hillitse itsesi, nainen!!

Oliko jotain oikeasti muuttunut? Millainen seuraava kohtaaminen olisi? Ilona päätti omalta osaltaan yrittää käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Ehkä he saisivat säilytettyä hauraan ystävyyden juuri sellaisena, kuin se oli.

Ilona päätti antaa kylmän talvisään tuulettaa aivot oudoista ajatuksista. Hän puki ulkovaatteet päällensä, otti keppinsä ja lähti pihalle. Askel kulki pimeään puistoon ja sieltä Ilona päätti siirtyä muutaman sadan metrin päähän valaistulle alueelle. Välissä oli vain parkkipaikka.

Nainen keskittyi arvioimaan maan liukkautta ja astumaan varovasti. Hän ei tajunnut kulman takana parkkipaikalle kääntyvää autoa, ennenkuin ajovalot häikäisivät näkevän silmän. Äkillinen kirkas valo toimi tehokkaana laukaisijana epilepsiakohtaukselle, eikä Ilona ehtinyt liikahtamaankaan, kun aivot jo sulkivat hänen tietoisuutensa ja jalat veivät suoraan lähestyvän auton eteen.