Edes ystäviä

XXXXV

On hetkiä, jotka haluaisi pyyhkiä pois muistista. Hetkiä, jolloin haluaisi painaa REW ja palata taaksepäin. Käyttää väliin jääneen ajan paremmin.

Hetkiä, jolloin on niin ahdistunut, että toivoo vain heräävänsä hetkenä minä hyvänsä ja huomata nähneensä pahaa unta.

Nikon painajainen alkoi kolme viikkoa Ilonan muuton jälkeen. Päivässä itsessään ei ollut mitään erikoista. Aivan rauhallinen, normaali syyspäivä. Aamulla oli tavallisen tylsä työkeikka. Iltapäivällä hän suunnitteli mennä katsomaan Villeä. Heidän suunnitelmat olivat muuttuneet edellisena iltana tulleen puhelun myötä.

Villen äiti, Mirja, oli soittanut. He olivat olleet kanssakäymisissä muutaman kerran vuosien varrella, mutta yleensä Niko oli yhteydessä joko  laitoksen henkilökuntaan, tai Villeen itseensä.

Mirja kuulosti olevan lievästi poissa tolaltaan. Ilmeisesti Ville oli saanut hänen vierailunsa aikana päänsäryn huipennukseksi neurologisen kohtauksen ja oli viety sairaalaan tarkkailtavaksi. Nainen puuskahti pelkäävänsä, että Villeltä löydetään epilepsia, tai pahimmassa tapauksessa aivokasvain.

Niko koitti rauhoitella, ja tiesi kertoa, että jotkut ihmiset saivat neurologisia kohtauksia kerran pari elämässään, eikä heillä silti ole mitään sairautta. Mies muistutti myös siitä, että epilepsiakaan ei ollut maailmanloppu. Sen kanssa saattoi elää. Kuten Ilona.

Aivokasvain oli mörkö, jota kumpikaan ei halunnut nostaa pöydälle. Sana säikäytti Nikonkin, mutta hän yritti sysätä pahimman skenaarion mielensä perimmäiseen nurkkaan.

Mirja höpötteli vielä hetken ja vaikutti rauhoittuneen paljon. He sopivat, että Niko menee katsomaan Villeä sairaalaan ja saattaa samalla kotiin, mikäli hänet jo päästetään.

Nuorukainen oli yhtä positiivinen kuin ennenkin. Niko tiesi, että vanhemmat, lääkärit tai hoitajat eivät maalailleet piruja seinille Villen aikana. Muut murehtivat tarpeeksi hänen puolestaan.

Miehet puhelivat niitä näitä ja piristivät toisiaan. Vierailun aikana saapui tieto, että Ville oli saanut peruutusajan magneettikuvaukseen ja jäi siis vielä sairaalaan. Mirja pääsi jo töistä ja saapui Villen seuraksi. Niko hyvästeli heidät ja lähti pois.

Sairaalan ovella hän joutui väistämään sisään syöksyviä ambulanssimiehiä ja tuli vilkaisseeksi paareja.

- Mummu?
Maailma tuntui pysähtyneen. Mies näki vain harmahtavat kasvot, joilla näkyi välähdys tunnistamisen merkiksi.
- Niklas! Mummu kähisi. Taaempana kulkeva ambulanssimies kiinnitti myös huomion Nikoon.

- Oletko Katariinan omainen?
- Joo, lähin omainen itseasiassa.
- Haluatko tulla mukaan?
Niko syöksyi kiiruhtamaan paarien vierellä. Hän piti kevyesti mummun kädestä kiinni ja kuunteli kertomusta.

Mummu oli saanut sydänkohtauksen ulkona kävelyllä ja ohikulkija oli alkanut elvyttää. Se ei meinannut kuitenkaan onnistua, vaan vasta ambulanssi ja defibrilaattori olivat palauttaneet elämän vanhukseen. Silloin aikaa oli kulunut jo yli kuusi minuuttia ja selviämismahdollisuus oli pudonnut 40%.

Niko silitti vanhusta ja nieleskeli palaa kurkustansa. Mummun menetys oli lähellä.
- Aivot on kärsiny jo aika paljon hapenpuutteesta, mikä ei oo ollenkaan hyvä juttu, ensihoitaja kertoi. Kuulija nyökytteli ja pyrki olemaan rauhallinen mummunsa vuoksi.