Edes ystäviä

XIX

Ilona oli mielissään kierroksesta. Hänellä ei ollut etukäteen ollut erityisen suuria odotuksia käynnin suhteen, mutta nyt hän oli jo kovaa vauhtia täyttämässä mielessään hakemusta seuraavalle sopivalle sopeutumiskurssille.

Satu sai luotua selityksillään kaikenkattavan kuvan ympäristöstä ja pyysi erään henkilön luokseen tutustumaan Ilonaan. Heidi ei ollut kurssin osanottaja, vaan ennemminkin luennoitsija tai motivoija.

Heidi oli ollut syntymästään saakka sokea. Ilona tunsi syvää myötätuntoa Heidiä kohtaan. Hän oli onnellinen, että oli saanut pitää näkökykyä 22 vuotta ja edelleen näki jotain.

Heidi oli kuitenkin ilmeisen sinut tilansa kanssa ja kuulosti iloiselta ja tsemppasi Ilonaa, kun kuuli miten hänelle oli käynyt. Ilona ei ollut ennen virallisesti tavannut näkövammaista ihmistä ja tapaaminen Heidin kanssa kosketti häntä syvästi. Vertaistuki. Livenä jonkun vastaavassa tilanteessa tapaaminen oli niin paljon rohkaisevampaa, kuin kuulla jonkun tutun tutusta, jolla oli paha kaihi tai vastaavaa.

Heidi oli kitaristi ja laulaja pienessä bändissä, joka keikkaili säännöllisesti. Hän asui yksin, hänellä oli opaskoira ja papukaija. Hän oli opiskellut pitkälle ja oli kihloissa rakastamansa miehen kanssa.

Tuo kaikki, vaikka hän ei edes nähnyt.
- Kuten huomaat, näkövamma ei ole este ja jos järjestelee elämänsä fiksusti, se ei ole myöskään valtaisa rajoite, Heidi totesi ääni täynnä uskoa omiin sanoihinsa.

Ilona itse oli ollut koko ajan samaa mieltä, mutta väärällä asenteella. Hän oli ajatellut, että jos yrittää tarpeeksi paljon, voi elää elämäänsä näkövammasta huolimatta.

Heidin filosofiassa oli kuitenkin sävyero. Hän sanoi elävänsä vammansa kanssa. Hän käytti kuvausta, että krooninen sairaus tai vamma oli kuin asuintoveri, jolle oli tehtävä tilaa, jonka tarpeet piti huomioida ja jota oli huollettava. Huolenpito automatisoituisi nopeasti ja lopulta huomaisi, kuinka toverista huolehtiminen todellisuudessa helpotti omaa elämää.

- Hyväksy sun epilepsia ja näkövamma sun asuintovereiksi, Heidi neuvoi vakavalla äänellä.
- Jos sä yrität piilottaa ne sängyn alle tai komeroon, ne ärsyttää ja haittaa entistä enemmän silloin kun putkahtaa esiin. Mutta jos ne on sun arkisuunnitelmissa mukana, niistä on hiljalleen yhä vähemmän ja vähemmän vaivaa.

Heidi hyvästeli muut ja lähti kohti erästä rakennusta. Ilona seurasi Satua ja kuunteli puolella korvalla, mutta hänen ajatuksensa tuppasivat karkailemaan Heidiin.

Paikalla oli muutama opaskoira, Heidilläkin oli ollut mukana yksi. Niihin ei saanut koskea tai koittaa ottaa kontaktia niiden ollessa työssä ja niinpä Ilona erotti vain matalia, tummia ja vaaleita hahmoja.

- Ootko sä miettinyt opaskoiraa? Satu kysyi.
- En.. Mutta semmoista voisi kyllä harkita.
- Siihen vaihtoehtoon kannattaa tutustua. Mun mielestä sulla olisi hyvä sauma saada sellainen, kun pystyt liikkumaan hyvin ja kuitenkin siitä olisi paljon hyötyä, jotta voit liikkua itsenäisesti. Ei tarvitsisi pyytää saattajaa joka paikkaan, Satu totesi.

- Se haku tehdään sairaalan kautta ja sitten on parin päivän kurssi hakijoille, jossa voi vähän tutustua siihen mahdollisuuteen ja vielä miettiä onko se sun juttu. Vantaalla ja Kuopiossa ainakin on opaskoirakoulut, Satu tiesi.
- Siinä menee helposti kuukausia ennenkuin sellaisen edes saa, niin ei kannata lykätä päätöstä.

- Mä sain aika paljon mietittävää tänään, Ilona hymyili kiitellen, kun Satun piti palata kurssilaisten luo ja Ilona ja Niko olivat lähdössä.

***

- Mitkä fiilikset nyt on? Niko kysäisi. Hän ei aikonut ottaa esille mitään, mistä saisi riitaa aikaiseksi. Ilonalla oli niin paljon prosessoitavaa.

- Aika sekalaiset. Se Heidin tapaaminen oli silmiä avartava kokemus, Ilona mietti ääneen ja tirskahti sitten käyttämälleen kielikuvalle saaden Nikonkin naurahtamaan.
- Mulla on paljon asennemuutosta vielä edessä. Se opaskoirajuttukin alkoi kiinnostaa, hän myönsi.

Niko katseli kirkaskasvoista naista ja tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään. Ilona oli ulospäin aina kova kuin kivi, selviytyjä, mutta tämän päivän jälkeen sisäinen, lämmin ja iloa kupliva ihminen, joka Ilona oli varmasti aiemmin ollut, alkoi murtautua esiin. Se ihminen ei ollut vain selviytyjä. Se ihminen oli voittaja.

- Lähdetkö kahville, Niko kysäisi muina miehinä.
- Mä tarjoon.
Ilona hätkähti, rypisti nopeasti kulmiaan ja antoi sitten myöntävän vastauksen leveän hymyn kera.

Niko ajoi pienen kuppilan eteen ja kiersi avaamaan Ilonalle oven. Nainen kiitti iloisesti ja asteli reippaasti avustajansa rinnalla tunnustellen kepillä tietä.

Yöllä oli satanut ensimmäinen maassa pysynytkin lumi ja sää oli raikas ja aavistuksen pakkasen puolella. Kirpeä ilma nosti terveen punan Ilonan poskille ja yhdessä hänen aurinkoisen ilmeensä kanssa sai naisen näyttämään pirteältä ja kauniilta ja tekemään vihdoinkin etunimelleen jälleen oikeutusta.

Niko ei voinut irroittaa katsettaan Ilonasta ja melkein käveli päin seinää.
- Ai sokeus on tarttuva tauti, naurava ääni kommentoi hänen vierestään.
- Siltä vaikuttaa. Ehkä sun pitäisi pysyä kauempana, Niko vinkkasi.

###
Nuoret tilasivat kahvit, Ilona juustokakkua ja Niko korvapuustin. Keskustelu oli kepeää ja vaivatonta. Ulkopuoliselle näytti, kuin he olisivat olleet mikä tahansa nuoripari. Jos kiinnitti kovasti huomiota, saattoi havaita Ilonan haparoivan ajoittain esineitä tarjottimeltaan tai Nikon tökkäävän niitä vaivihkaa lähemmäs, mutta kuka sellaista olisi katsonut, kun huomion kiinnittivät kahdet säteilevät, nauravat kasvot. Jos ei paremmin tiennyt, olisi voinut kuvitella, että jotain oli tekeillä. Ainakin he olisivat edes ystäviä?!
###

Niko vei Ilonan mummulleen lukutuokiota varten ja lähti itse kotiin syömään ennen Matiakselle menoa.

Hyräillen hän harppoi askeleet etuovelleen ja lähti kiipeämään portaita kolmanteen kerrokseen. Oven edessä istui tutunnäköinen hahmo pää polvissa.

Niko rykäisi merkitsevästi ja hahmo havahtui ja nousi seisomaan. He tarkkailivat hetken toisiaan alta kulmien. Niko oli ensimmäinen, joka puhkesi puhumaan.

- Mitä ihmettä sä täällä teet?
Nainen ei ehkä odottanut niin tylyä tervehdystä, koska hänen leukansa putosi.

- Eikö sitä saa tulla tervehtimään poikakaveriansa, hän puolustautui loukkaantuneella äänellä.
Niko naksautti kieltänsä pari kertaa.
- Epäilemättä, mutta sulla siskokulta taitaa siinä tapauksessa olla väärä osoite.

Nainen naurahti kuin hyvällekin vitsille.
- Älä viitti. Kyl mä tiedän, että sulla oli ikävä mua. Eikä mulla oo muuta poikakaveria, hän yritti mutristaen suutaan. Oli aika, kun se oli Nikosta maailman seksikkäin näky. Nyt se oli ainoastaan naurettava.

- Hah, joko se työkaveri kyllästyi suhun?
Blondi säpsähti.
- Mä en oo niitä ihmisiä, joihin kyllästytään, hän vakuutti.
- Mä ite tajusin olleeni väärässä.

- Toistan: Mitä ihmettä sä teet täällä, Pipsa?
- Mä tulin ottaan sut takaisin.